XVII.
Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.
Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili Romaan.
»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.
»Saittehan kirjeeni?»
Rossi kumarsi.
»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»
»Minkä lupauksen?»
»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä. Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä toivoisin teidän tulevan myös.»
»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.
»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»
Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:
»Hyvä. Minä tulen.»
»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»
Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.
»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.
Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa kuumenevan.
»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»
»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»
»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»
»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.
»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. 'Tapahtukoon sinun tahtosi.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa…»
»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.
»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»
Roman kasvot synkistyivät.
»Itsenne tähden, ymmärrättehän…»
»Oh, se ei merkitse mitään enää.»
»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni…»
»Entä teitä?»
Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin selkämystä.
»Minä ilmoitan heille, että…»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas. Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette suuttunut tulostani tänne.»
»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.
Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.
»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»
Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.
Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.
»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette sen heti.»
Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.
Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»
Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.
»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.
»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»
»Se on tässä lieriössä.»
Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.
»Puhukaa», sanoi hän.
»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia. Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli ankaran poliisivalvonnan alaisena. Domicilio coatto'lla on oikeus ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä, joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja ulkomaailmasta.»
»Kuuliko hän koskaan minusta?»
»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido
Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi
Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi
lähettää minulle sanoman.»
»Koskiko se minua…»
»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»
Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon, johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»
Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa
Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.
»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.
»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»
»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin…»
»Voitteko kestää sitä?»
»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.
Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi surista.
Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä käsivarrellaan.
Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:
»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä…»
Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma kuiskasi.
»Odottakaa! Hetkinen vain!»
Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.
Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.
»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.
Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:
»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»
Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi huimata.
»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»
»Paroniko?»
Rossi oli seisahduttanut fonografin.
»Voitteko kestää?» kysyi hän.
Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.
»Jatkakaa!» sanoi hän.
Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi kuin äsken.
»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman ruumiin tyttäreni nimellä.»
Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.
Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.
»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»
Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti rajusti.
»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä… Suuressa tuskassani kiusaa minua moni pelko… Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselleni… Uneksin hänestä joka yö ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä… Hyvästi, poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija taivaassa.»
Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa. Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.
»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana, jolloin ensi kerran olitte täällä.»
»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle… tuolle tyhjälle asialle, te ajattelitte… isäni pyyntöä myöskin?»
»Niin.»
»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä ole puhunut mitään. Miksi ette ole puhunut?»
»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»
»Mutta sitten?»
»Sitten minulla oli toinen syy.»
»Koskeeko se minua?»
»Koskee.»
»Entä nyt?»
»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille, millainen mies hän on.»
»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut käyttää erästä henkilöä teitä vastaan…»
»Se ei olisi muuttanut asiaa.»
Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:
»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette! Onhan se varma.»
Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja kiiruhti pois.
»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.