XII.
Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa, olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä antautumista?
Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat keskiyömessuaan.
Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa — rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.
Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla, mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen eteen rukoilemaan ja kuulisi hänen äänensä, niinkuin hän itse nyt kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista, salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.
Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös. Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.
Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.
»Sinäkö siinä olet?»
»Roma!»
Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti syliinsä.
He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä silmissään olisi sammunut.
»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.
»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on tapahtunut?»
»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»
»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»
»Ei puhuta siitä… Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet päässyt näin pitkälle ja nyt…»
»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»
»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»
»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»
»Jumala tietää sen.»
»Ota tämä.»
Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli revolveri.
»En voi luottaa itseeni enää.»
»Ethän ole käyttänyt sitä?»
»En.»
»Jumalan kiitos!»
»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»
»Paroninko?»
»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»
Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.
»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»
Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.
»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»
»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.
»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!… Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»
He olivat molemmat ääneti hetken.
»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä.
»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»
»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.
»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta…»
»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis…»
»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»
»Niin, niin», vastasi Roma.
»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»
»Olen, olen.»
Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.
»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat…»
Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.
»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»
Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.
»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»
»Oh, en ajatellut sitä.»
»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»
»En ajatellut sitäkään.»
»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»
»Minä olen jo vannonut — omalle kuninkaalleni.»
»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»
»Ei, tahdon että menet, armas.»
»Mitä sinä siis pelkäät?»
»Oh — en mitään — mutta…»
»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»
»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»
Rossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»
»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»
»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me, jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen… Itketkö, Romani?»
»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen… Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista…»
»Älä masenna mieltäni, Roma.»
»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta, tapahtuipa mitä tahansa.»
»Roma!»
»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että minä olen aina rakastanut sinua.»
»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»
»Jos me eroamme iäksi… jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset maallisille tunteille, lupaa minulle…»
»Jumalan tähden, Roma!»
»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.
»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»
»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa… niin, en voi muuta… rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»
Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.
»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»
Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.
Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.
Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.
»Hyvästi!»
»Ei vielä.»
»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»
»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet satoja kertoja sen tehdä.»
»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.
Hyvästi!»
»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»
Roma rupesi vapisemaan.
»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan. Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja…»
»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»
He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.
»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen avioliittomme saa kirkon siunauksen?»
Roma katsoi häneen vavisten.
»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa. Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»
»Mutta se on mahdotonta.»
»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»
»Ei ole aikaa. Et voi odottaa…»
»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»
»Jos arvelet… se on… jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle voimaa…»
»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on tehty.»
»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»
»En koskaan!»
»Mutta… on jotain… jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle — jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»
»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»
»Etkö tahdo kuulla sitä?»
»En, jos se on kiusallista sinulle.»
»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»
»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»
Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin kaulaan.
»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»