XIII.
Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.
Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.
»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»
»Kirjoitan.»
»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»
»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma…»
»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»
Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.
Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa…»
»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.
»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi…»
»Minä voin seurata sinua.»
»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa…»
»Voin seurata sinua kuolemaankin.»
»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»
»Niin», sanoi Roma epävarmasti.
»Ellei — — hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.
Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.
Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden avaamista.
Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli miehiä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.
Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos
Roomasta?»
»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.
»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.
»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»
»Autammeko? Kysymys on voimmeko auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.
Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden. Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin. Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.
»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»
»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.
Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.
Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa, korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.
Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten
Davido Rossi.
Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.
Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla, toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat kaupungista.
Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin arvanneet.
Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.
»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.
Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti, herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa yli.
»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.
Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt. Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon kellon kaiku.
Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.
Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.
Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.
Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja — kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki, kaikki on häviävä!
Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle. Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.
Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki, mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!
Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.
Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon. Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista. Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.
»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän siellä taistella keskenään.»
»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.
»Mikäs hän on?»
»Uneksija.»
»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat nauramaan.