XIII.
Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin. Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.
Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien, mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi kertoen kurjuudesta ja puutteesta.
Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon puoleen.
Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.
Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa päässä, istunut sedia gestatoreen, kardinaalien, patriarkkojen, arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä, ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen siunauksen keskellä kirkkoa, missä palfrenieerit olivat kohottaneet hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla rukouksensa.
Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka eli köyhien seassa ja rakasti heitä.
Kirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan viittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä. Mutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja punaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa ruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin, asettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen estelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa miestä kahden kesken.
»Ovatko he tulleet?» kysyi paavi.
»Ei vielä, teidän pyhyytenne», vastasi kapusiinilainen.
»Mitä tietä he tulevat?»
»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa Monicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston ovelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»
»Odottaako kreivi de Raymond alhaalla?»
»Odottaa, teidän pyhyytenne.»
Paksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta vähitellen ne alkoivat häipyä.
»Isä, uskotteko aavistuksiin?»
»Joskus, teidän pyhyytenne. Jos niitä jatkuu kauemmin aikaa…»
»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni — ainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa ja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni maailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut jonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»
»Taivas sen estäköön, teidän pyhyytenne.»
»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista kunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»
»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja
Hän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»
»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut elämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja rukoilkaa itse minun puolestani, isä.»
»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä!
Mutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän
Pietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka
sydän toivoo niiden tyydyttämistä.»
»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta minun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.
»Sitä ei voi auttaa nyt enää, teidän pyhyytenne.»
»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo anarkismin aalto uhkaa koko maailmaa… Uskotko, että Rossi salaisesti on anarkisti?»
»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja pyhän isän pahimpia vihollisia.»
»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan nähnyt isäänsä eikä äitiään.»
»Sääli, sääli!»
»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen ylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»
»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän pyhyytenne.»
»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen olla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista henkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että saarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin, anarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»
»Ehkä, teidän pyhyytenne.»
»Isä, luuletteko, että huolehtiminen ajallisista asioista on vaarallista?»
»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän olisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»
»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui ja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.
»Mitä nyt?»
»Henkilöt, joita odotatte, ovat saapuneet, teidän pyhyytenne!»
»Saattakaa heidät tänne», sanoi paavi.