XII.
Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.
»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.
»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.
»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»
»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»
»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»
»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä rippisalaisuus.»
»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»
»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle. Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen valtansa.»
»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»
»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»
»Kuninkaanko?»
»Niin.»
Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari askelta virkkamatta mitään.
»Luuletteko hänen tulevan?»
»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä riippuu, on hän tuleva.»
»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko vastaanottaa hänet?»
»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa
Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»
Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.
»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»
Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»
Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.
»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt… Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»
He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.
»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».
Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.
»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»
Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.
»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.
»Ajattelen sitä tyttöraukkaa», sanoi kapusiinilainen.
Illan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä kappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä ja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna hännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui tuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti kirjeen:
»Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja, jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10 Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.
Nil timendum nisi a Deo.
Pius P.P.X.»
Käskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin ja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin vastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen lukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.
Tunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja rauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin suihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa oli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus riemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran oli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan vanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa. Ja sen takana oli humuava, kaunis Rooma!
Katsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi liikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut häneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!
Näky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit olivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta hallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta sanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman kansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.
Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo, joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi, jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava, mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä henkisissä että aineellisissa asioissa!
Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja alkoi lukea.
Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on, ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne, joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua taivaallisiin asioihin.»
Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen, semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.
Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli, mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen pyhän esimerkkinsä mukaan.
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys on…»
Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa persoonassaan, tänä iltana, nyt?
Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä, kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa, lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.
Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen surullista ääntään.
»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta sulki ikkunan.
Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla, ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui paavin eteen lausuen:
»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»