XIX.
Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies, joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein silmäänpistävän ystävällisesti.
»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»
Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket, yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.
Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa, sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään. Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia. Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.
Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.
»Oletteko kuullut?»… »Onko se totta, että»… »Eikö?» »Voiko se olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia silmäyksiä.
Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.
»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»
»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä», sanoi rouva Sella.
»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia. Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»
»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri…»
»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana…
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että…»
»Todellako? Siinä on selitys… Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.
»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»
»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».
»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.
»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»
»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»
»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.
Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen:
»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»
»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»
Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.
»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»
Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä makuuhuoneeseen.
»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun ministeri hymyillen katosi huoneesta.
Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.
»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»
»Ihmismeren?»
»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»
»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»
»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään», sanoi Roma.
»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»
»Entä nyt?»
»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi Colosseumilla.»
»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi vapaamielisyyttä viime aikoina.»
»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi rouva Sella.
»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari, muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia katseita.
»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti seisoi hänen vieressään.
»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»
»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä. Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»
»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.
»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse paavikin…»
»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon meidän varsinaisista yllyttäjistämme…»
»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa, suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»
»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa…»
»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa loppumatta.»
»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.
»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he kuiskailivat keskenään.
»Odottakaa!» sanoi Roma.
»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? … Mitä pidätte puvustani?»
»Se on mainio.»
»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin? Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin tulee!»
»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli loukannut ja halveksinut Davido Rossia.
»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.
Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.
Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.
»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»
»Mainio!»
Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja ojentaen molemmat kätensä hän huusi:
»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman suurimpien mestariteosten kanssa!»
»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan, mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»
Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.
»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi
Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»
»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»
»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.
»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»
»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä elämän kanssa — se on, tosi elämän…»
»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä hän näkee ympärillään?»
»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt solvauksetkin.»
»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.
»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen selkänsä takana.
Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:
»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»
Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.
Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»
»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»
»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka
häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»
Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.
»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.
»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa sitä ennenkuin eilisiltana.»
Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja ojentaen sen paronille, sanoi:
»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli, joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»
Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.
Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!» »Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»
Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä
Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»
Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.
Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja paroni vastasi jäisesti hymyillen:
»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta puolesta.»
Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan rypistäen otsaansa:
»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»
Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he. »Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat seurata häntä.
Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin heidät olisi ajettu pois talosta…
Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.