XX.
»Davido!» huusi hän.
»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi
Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.
»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»
»Roma…», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.
»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»
»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi kestää sitä.»
Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar? Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»
»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet taas.
»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää, aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen? Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»
»Roma!…»
»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua. Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?… Niin. Nyt se on sanottu. Minun täytyi se sanoa.»
Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja
Roma jatkoi yhä vielä itkien:
»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se, enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»
»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.
Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:
»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»
»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta. Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi, vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen tehnyt… mitä nyt sanot?»
»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen… toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa… Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan… mutta ei, se on mahdotonta!»
»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä…»
»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»
»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni… olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan… minä naisena olen uskaltanut… mutta sinä miehenä… sinä pelkäät…. niin juuri, pelkäät… sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!… Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?… Davido Leone!»
Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.
Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.
»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.
»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.
»Rakastan! Entä sinä?»
»Sinua rakastan, rakastan!»
Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois tieltään.
Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta, kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.
»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.
»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»
»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»
»Oma armaani, en.»
Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen silmistään.
»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»
»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»
Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.
»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»
»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.
He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.
Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.
Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.
Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.
He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.
He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.
He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.
Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.
He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui jättiläispallona.
»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.
»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään.
Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.