XXI.
Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä kiilsi kyynel.
Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä, mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti kirjeen: —
»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen, ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja, kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui! Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa, saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.
Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä! Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!
Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa kapteeninsa käskyä.
»Ollos opas, lempi,
Sinun tietäs kuljen!
Rinnastani, lempi,
Kaiken muun nyt suljen!»
Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en voi. Olen iloinen vain.
Minä tietysti rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön, tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta, kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.
Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.
Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen, kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara. Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.
Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä, että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi, ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.
Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa aviovaimoa todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas! Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja sitten vasta alan elää!
Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla. Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.
Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas! Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.
Roma.
P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»
Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella. Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta, ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää yötä' ja nukkui aamuun asti.
Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja tunsi olleensa liian paha.
Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja hän hypähti nopeasti vuoteesta.
Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu edellisenä päivänä: —
»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»
Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko maailman.