XVIII.
Kirjeessä oli Berliinin postileima.
»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin…»
»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»
»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.
Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä minun täytyy…»
Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.
»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan sen ainoa toivo…»
Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.
»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.
Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.
Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.
* * * * *
'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.
Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?
Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.
Davido Rossi.»
Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu — ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.
»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua…»
Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut häntä sokeasti eteenpäin.
»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!
Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.
D.»
Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.
»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»
»Odottakaa… tulkaa sisään.»
»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä, signora.»
Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.
»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.
»Tahtooko hän… minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma vapisevalla äänellä.
»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»
Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi uunissa.