XIX.
Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.
Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.
Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.
»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.
»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.
»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»
»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»
Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.
»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»
Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.
»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»
Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.
»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa, hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»
Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:
»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»
»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko maailmassa.»
Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.
»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»
Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:
»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja jalo.»
»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää. Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden, ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»
Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman kädelle.
»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»
Roman pää vaipui alas.
»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»
»Pyhä isä!»
»Se oli välttämätöntä.»
»Siis… joku on heille kertonut.»
»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»
Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen, siis tähänkin».
»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»
Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.
»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se totta?»
Roma ei vastannut.
»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat, että hänellä on kapinallisia hankkeita.»
Roma ei vieläkään vastannut.
»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»
Roma puri huultaan ja vaikeni.
»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»
Roman päätä pyörrytti. »En tiedä… en tiedä», mutisi hän.
»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»
Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:
»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»
»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»
»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»
»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»
Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.
»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»
»Niin… se on nyt mahdotonta.»
»Miksi niin, lapseni?»
»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»
»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»
»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»
»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»
»Niin.»
Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»
Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen omassa rinnassaan jo.
»Otaksukaa, lapseni… otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»
»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»
»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen kätensä.»
Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.
»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja pettämättä miestäni…»
»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se on vaimolle, kuinka hirveä.»
»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni… Sanokaa se minulle, teidän pyhyytenne.»
Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.
»Te pyydätte minua syyttämään miestäni?»
»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»
Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.
»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat minua, te… myöskin te…»
Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä vastaan.»
»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin vaimoksi.»
»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava minua ja eroava minusta.»
»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»
»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet iäksi?»
»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi itseään?»
»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi, että estin hänen työnsä.»
»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä…»
»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä enää.»
»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden kautta, hänen verensä on vuotava.»
Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.
»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee hylkiöpojan luut.»
Roma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.
»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»
Roma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi hän.
»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.
»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella äänellä.
»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta vertaa enemmän.»
»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin. Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»
»Sen tiedätte.»
»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme — hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme… tässä maailmassa…»
»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»
Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme, että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset maallisille tunteille… lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen elämänsä pettää hänet…»
Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.
»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»
Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.
»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.
»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.
»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille, ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta. Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa puhua. Se on mahdotonta.'»
»Kertokaa, lapseni.»
Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä kenellekään. Mutta minun täytyy kertoa se nyt teille — nyt juuri.»
»Jatkakaa tyttäreni.»
»Mieheni nimi…»
»Niin?»
»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla, oli joutunut epäluulon alaiseksi.»
»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla miehillä on usein monta nimeä.»
»Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»
»Olen kuullut sen», sanoi paavi.
»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»
»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha, surullinen tarina.»
»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana myytiin Englantiin.»
Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.
»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne, kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni. Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»
Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhua.
»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja antanut hänet poliisin käsiin.»
Paavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.
»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä… ehkä hän tuona samana yönä kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»
Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti jatkaa.
»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään, koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»
Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.
»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi olisi teidän poikanne, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään häntä?»
Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä, värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat kertaa hartaammin.»
»Sitten teen sen», sanoi Roma.
Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon teille edes hiukan lepoa.»