XXIII.
»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»
Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä, ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla, kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja, makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse huudahtaen:
»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»
Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta antaessaan sen Romalle.
»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan… Ettekö ole iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»
Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan avata tätä.
»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi minun pientä raukkaani… Mutta minä saatan signoran itkemään.»
Kirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:
»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi, muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut sill'aikaa.
Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin
kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen
johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna,
perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.
Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja
sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa.
Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta.
Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!
Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi kuin elämäni.
Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla! Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa, huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta, ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin salamoista!
Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja kuuntelen Jumalan ylistystä.
Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.
Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut. Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? — enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun kasvosi tullessani Roomaan. Sitten… anna minun kuulla äänesi ja anna sydämesi riemuita.
D.R.»
Roma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin rakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä ja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut masennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.