XXII.
Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä. Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä, ja kerran hän oli laulanut virrenkin.
Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.
Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto, toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi: »Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli Kristuksen edustaja maan päällä.
Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi, erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille ilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.
Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa — maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli, evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi hengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä! Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!
Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari, hän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni huutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua!»
Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan tietämättä kuka hän oli.
Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton, koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.
Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen, suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei koskaan löytynyt.
Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi virren.
Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»
Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.
Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.
»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.
»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.
»Jaksoiko lapsiparka… kestää sen?»
»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»
»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»
»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»
»Kiitos Jumalan!»
»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»
»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä kaikkia tuskan hetkellä.»
Paavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»
»Rossiko?»
»Niin.»
»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin vangitsemiskäsky karabinieerille.»
»Sanottiinko siinä kaikki?»
»Sanottiin.»
»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»
»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»
Paavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»
Kapusiinilainen ei vastannut.
»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»
Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni ja uljas…»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»
Paavi nyökkäsi.
»Pyhä isä, jos… jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta… jotakin lähempää… esimerkiksi… jonkun papin sukulainen, olisitteko vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»
Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit, jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille…»
Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa heikkouden tähden?»
»Pyhä isä, jos… jos teille olisi kerrottu… että hän oli kardinaalin sukulainen?»
Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi, niin…»
Hänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville…»
Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin… silloinkin… ei olisi… mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.
Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.
Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja! Herra on noussut kuolleista.»
Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua, monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle. Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua huoneesta.
»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta kapusiinilainen ei voinut vastata.
Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä, Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua vain!»