I.
Tanskalaisella postilaiva "Lauralla", sen tehdessä tavanmukaista sydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin, oli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.
Toinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä lämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias paluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa. Hän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja nykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.
Toinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin viisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta väsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä vakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian Kristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta Lontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä miehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko ulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.
Tuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa täytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin kuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän oli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin hetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia säveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat tehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty kaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla kaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä saanut ilman helkkymään laulelmia.
Kaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt itselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut mitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan paljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä ilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat katsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli palaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana — rikkaana kuin mies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän päälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin "vuorenväki" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja juomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin nämä aamun koitteessa heräävät.
Kuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi päivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän pyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin kiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha Zinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli varustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli epäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli nöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä yksityiseen kajuuttaansa.
"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos haluatte jotakin — ateriaksi pienen makupalan —."
"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias."
"Älkää te joutavia —. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani, parhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö että olette tulossa, herra Kristiansson?"
"Ei vielä, herra kapteeni."
"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti vastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!"
Jos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli kadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen viehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä kukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä oltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja, kuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa, mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.
Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset, tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi, niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt — eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, — eikö hän saattaisi jälleen elää?