I.
"Pikku tamma on kuumissaan — se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin annatte sille apetta."
"Kyllä pidän huolta siitä, herra", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten oven kiinni jälkeensä.
Kristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja seisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi rajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä askeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä asemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä ponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti kuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä majatalo kaikkinensa — vanhat muotokuvat seinällä, vanha bornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä — näytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut hallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä katumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan äitiinsä.
Hänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen kauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.
Kristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja vaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli hänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä liikutukseltaan olisi kyennytkään: "Äiti, etkö tunne minua? Olen Oskar", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten aina oli ajatellut tehdä.
Sillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa riippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: "Mies on kylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään." Sitten hän lähti lieden luo ja rupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä vaatteitaan.
"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?" hän sanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei kuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.
"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon korvalle kuivamaan."
"Oh, niin! Kyllä, mielelläni."
Anna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja pyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja komeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: "Muukalainen hän on luultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?"
Sitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parin
Magnuksen tohveleja.
"Teillä mahtoi olla hirveä matka?"
"Olihan se jotakuinkin kurja", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli parempi olla.
"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun kulkee tällaisenakin päivänä."
"Niinpä olinkin — minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa."
"Oletteko tullut kaukaakin?"
"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa."
"Ehkä Reykjavikista?"
"Kauempaa — Englannista asti."
"Englannistako?"
"Niin — Lontoosta."
Kumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti katseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa tunnetuksi.
"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä", hän virkkoi pää kumarruksissa.
"En ole."
"Eikä kukaan perheestänne?"
Vastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei näyttänyt kuulevan häntä — hän oli polvillaan takan luona taittelemassa oksia tuleen.
"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut syttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?"
"Niin, asioilla."
Anna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä. Mutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: "Englannista tulee usein matkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät juuri kulje talvisaikaan."
Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden luota sanoen:
"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta — mitä antaisin syödäksenne?"
"Mitä tahansa — mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."
"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista — sellaista nimittäin, mikä kelpaisi teikäläisille."
Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"
"On kyllä, jos siitä huolitte."
"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."
Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.
"Olen — islantilainen olen", hän vastasi.
"Mikä on nimenne?"
Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan, mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala kurkussa:
"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."
"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme juuri maata menossa."
"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"
"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi — poikani tytär — ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."
Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:
"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"
"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."
"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"
"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."
Oskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: "Olitte aivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva."
"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen."
"En olekaan", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi: "tuo on miehenne."
"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte täällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut naudassaan."
"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on kuusitoista vuotta — lähes kuusitoista."
Anna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen muistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän virkkoi vaan syvään huoahtaen: "Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen jälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla."
"Niinpä kyllä, olen kuullut — kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä oli poika —"
"Poikani juuri avasi teille oven."
"Mutta oli teillä toinenkin — nuorempi."
"Oli, mutta — emme puhele hänestä nykyään milloinkaan."
"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"
"Hänen — hän on kuollut."
"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"
"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen matkaansaatti, sanotaan."
"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta; eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa toimeentuloksi."
"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen — niin eihän poikaparalla ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."
"Niinkö olikin asian laita?"
"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä menestyksestään — vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen mieltäni kiusaantumasta."
Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta Oskar ei voinut antaa hänen mennä.
"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika parkaa kohtaan."
"Pehmitystä ei tarvittukaan — ainakaan loppupuolella."
"Antoiko isä hänelle anteeksi?"
"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."
"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"
"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."
"Ja missä ne olivat?"
"Hänen isä parkansa kädessä."
Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä, mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:
"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä rakasti, mahtoi olla heittiö — sydämetön konna, joka ansaitsikin sen, mitä hänelle sittemmin tapahtui."
"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa niin, että hän teki väärin — sitä en tahdo kieltää — mutta hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee —"
Kristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan. "Jumala häntä siunatkoon!" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen sydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä: "Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta vasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan."
"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan teekään sitä toisen poikani läsnäollessa. — Hst! Hän tuleekin juuri."
Mutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja sulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita. Samassa Anna huudahti:
"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni."
"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden nousin sinua auttamaan, isoäiti."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä takaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman kuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien utujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.
"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär", Anna esitteli. Ja Kristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren tytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen — heleähipiäisen, kasvot leppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään nauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja hiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä ajoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.
Tämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin kaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät vuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin ollut Thora palanneena elämään.