XIV.
Surun majassa Jumala suojelee pienten lasten sydämiä särkymästä. Pikku Elin oli ollut kaiken iltaa hilpeä ja onnellinen. Hän oli pieni ilon hengetär, jonka nauru — herttainen kuin päivänpaisteisen puron solina — viekoitteli kenenkä hyvänsä hymyilemään. Vanha Maria oli ymmällä, kun hänen oli sanottava, kumpaisen näköinen tyttö oli enemmän, isänsäkö vai äitinsä. Kun lapsi nauroi, sanoi Maria: "Pienokainen on paljon isäänsä", mutta kun se kuunteli ja katseli syrjin ylöspäin, niin oli Maria huomaavinansa äidinkin näköä aika lailla.
Anna vei hänet makuulle, ja sill'aikaa kun häntä riisuttiin, hänen kielensä pyöriskeli kuin sukkula. Aika oli kulunut hauskasti hänen saavuttuansa, ja hänellä oli jos jotakin juteltavaa: hän oli käynyt Marian kanssa rotkon partaalla mustikoita poimimassa, ja kaksi suurta mustaa kaarnetta oli istunut kallion kielekkeelle ja vaakkuen katsellut alas häneen; Erikin kanssa hän oli käynyt navetassa katsomassa, kun lehmiä lypsettiin, ja Gudrun oli — hänen suunnattomaksi ratokseen — pirskauttanut hiukan maitoa hänen silmilleen; ja ennen kaikkea piti kertoa miten hän oli löytänyt pikkuisen karitsan, joka oli käynyt hallavaksi, kun oli menettänyt äitinsä, ja oleskeli kodassa, sentähden että sen isä oli karannut sen tyköä, ja se oli pannut kylmän kuononsa hänen kasvojansa vastaan ja sanonut "bää", ja sen nimi on Maggie!
"Maggie tulee ja herättää sinut huomenaamulla, kultaseni", sanoi Anna.
"Saako se tulla tänne sisään, mummu?"
"Kyllä, sydänkäpyni", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana väreili läpi huoneen.
"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa kuin hiiret."
"Kyllä, mummu" — kuului hengästynyt kuiske.
"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti on sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä suuremmaksikin kasvettuasi."
"Niin, mummu" — säesti taas vieno kuiskaus.
"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni liinavaatearkkusi, ja tuo — tuolla ylhäällä seinällä — on äitisi kitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.
"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä, paitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti kuulee."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.
"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti sinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon — oi, niin peräti paljon — mutta menetti hänet —"
"Niinkuin Maggienkin äidin?" — kysymyksessä sointui äkillistä valpastumista.
"Maggien äiti oli vain lammas, lapseni."
"Ooh!"
"Mutta nyt on Jumala antanut Magnus sedälle sinut palkitakseen hänelle kaiken, niin että sinun tulee olla hänelle niin hyvä kuin ikinä osaat."
"Kyllä, mum-mu." Kuiskaus oli raukea.
"Kun sinusta kasvaa suuri, suuri tyttö eikä isoäitiä ole täällä, niin sinun tulee rakastaa ja hoivata häntä aivan yhtä hellästi, kuin jos hän olisi oma isäsi."
"Ky-yllä, mu-u-mmu."
"Ja jos kuka hyvänsä tulee ja tahtoo ottaa sinut pois häneltä, niin sinä et saa mennä — sinun pitää aina jäädä olemaan Magnus sedän kanssa."
"Ky-yllä, mum —"
"Siinäpä hyvä tyttö! Ja nyt kiipeä sänkyysi ja mummu suutelee sinua ja peittää sinut patjoihin yöksi."
"Ja pääseekö Maggie aamulla sisään?"
"Kyllä, kultani."
"Hyvää yötä, mum-mu!"
"Hyvää yötä, lapsoseni!"
"Hyv'-yöt' mum-mu."