Vaimo, jonka minulle annoit

by Sir Hall Caine

LEMPIVIIKKONI.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki aamiaiselle.

Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi kerran käytännössä.

Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla koristeltu — muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä, kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua naista.

Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.

Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan. Joku — Bridget täti se mahtoi taas olla — huomautti, ettei minun syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli kuin "kohtalon sormi".

"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"

Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä ja kompasanoja.

Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.

Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta, vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.

Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.

"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"

"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla — mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja jätettyään sen koreaan kuntoon."

Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi Raa oli mennyt naimisiin.

"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää hevosia ja vaunuja."

"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka voivat tehdä velkoja."

Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.

"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää iltapuolilaivalle."

"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana taivas vetäytyi mustiin pilviin.

"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on vannonut tottelevaisuutta… Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."

Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.

"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on koittanut."

Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.

"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."

Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.

"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."

Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.

"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa täältä. Isäni tap… mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan — minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle teistä isillenne, meinaan — yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali, kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni antoi ruoskaniskuja hänen… mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."

Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.

"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"

Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.

"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin kruunaamaton kuningas."

Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.

"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista — että muka tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten enää kaivataan?"

"Ei niin mitään", huudettiin eri osista huonetta.

"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä hommaamassa."

Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset, ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.

Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja vaarallisempia mielipiteitä.

Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset", sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka ja kuuliainen kuin Saara.

"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä itse aina olin rakkaan everstin eläessä."

"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"

Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin sumeat.

Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä suhteessa.

"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."

"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi mieheni, "ja… Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille) kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja… ja niin ei sitten muuta mitään."

Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.

Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua — ei puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan, halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.

Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua, vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"

Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.

"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut. Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa, kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus, ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."

Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän oli kiukustunut.

"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin, jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."

Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä, että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.

"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"

Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.
Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:

"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle — nuorelle tytölle varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata. Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."

Hartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.

"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.

"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme, minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä. Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä…"

Hänen äänensä katkesi — minä nyyhkytin — vaikka hän puhui niin äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä — tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.

"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät, nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on vastattava hänen sielustaan."

En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys. Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin, tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni, joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain "saarnasta".

Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.

Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani, oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta huone sorisi kuin vesi padassa.

Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies. Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani. Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen) pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä, ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.

"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet mennyt."

Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna, vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta laivamatkastamme.

Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän — kaikki paitsi minä itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet tyhjiin.

Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.

Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi minulle siunauksensa.

Mieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi kärsimättömästi:

"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa."

Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"), jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.

Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan taakseni äitini ikkunaan — ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.

Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli — ja Martin Conrad ja
William Rufus muistuivat mieleen.

Siinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni, näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."

Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki; talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä, sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan katsomassa kulkuamme.

Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin. Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään. Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin istuinnojaa vasten sanoen:

"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."

Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen silmänsäkin painuivat umpeen.

Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu toutain.

En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se, jolle minä kuuluin — joka kuului minulle — tämä! Sitten rupesin soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun oli käännettävä katseeni muualle.

Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.

"Kirott—"

Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi pyydellä anteeksi.

"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo anteeksi."

Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka puistatti minua:

"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:

"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua — vai mitä sinä arvelet?"

En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.
Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.

"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä."

Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas katseeni sivulle.

"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin näverit."

Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin peljästynyt ja työnsin hänet pois.

"Mitä nyt?" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.

Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava, hän virkkoi:

"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät."

Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja työnsin hänet voimakkaasti pois.

Hänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.

"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä? Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."

Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni syrjään.

"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella — miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella — arvelin samanlaiseksi tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi, syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen nainen.

Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä, sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan, että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt, että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä. Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen hartaasti pitämään silmällä pilviä.

Ne olivat entistä uhkaavammat — vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.

Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. —

"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.

Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.

Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.
Mieheni kirosi.

Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:

"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.
Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."

Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.

"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.

"Mikä sitten?" murahti mieheni.

"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu huomisaamuksi."

Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.

Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.

"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.

Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.

Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.

Kolmaskymmenesviides luku.

Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden. Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.

Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja välttämätöntä — tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden, välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.

Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan, joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin todenmukainen. Nyt yritän jälleen.

Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.

Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone. Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni ranskalaisen tytön Lontoossa.

Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille annettavista määräyksistä.

Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.

Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat, mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki — mieheni tavarat niin hyvin kuin omani — vietiin suureen makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta uuniin, ja vastasin "kyllä… ei… kyllä" ja äkkiä kuulin takkatulen rätisevän.

Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.

"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."

Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:

"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"

Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin kasvojeni kuumenevan.

"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."

Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.

Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi jälleen sanoen:

"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä, ettet ole vielä minuun tottunut."

Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.

Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös työntääkseni hänet pois.

"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos…"

Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.

Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.

Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.

"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään!
Pianhan nähdään!"

Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista, tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo tuottaisi minulle.

Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla — hän oli nähtävästi unohtanut nähneensä isä Danin ennen.

Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän, jos kukaan, oli pyhimys.

"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."

Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään, pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia, joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä viettelijästä ja konnasta.

En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni häntä kohtaan kauhuksi.

Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä, että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.

Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja inhoni kasvoi hetki hetkeltä.

Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen, asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan armasteluaan.

"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan, niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"

Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten naisten henkäystä hänen ympärillään — kevytmielisten naisten, huonojen naisten — ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista ruumiillista kammoa.

Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.

"Antakaa minun mennä", sanoin.

"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku naiset rakastavat kiusaamista."

Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen sylistään ja ponnahdin pystyyn.

Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi vihastuneena ja harmistuneena:

"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"

Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli loukattu.

Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu — henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.

Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.
Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.
Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."

Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.

Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.

"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.

Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.

En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana — sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua — etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.

En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa, mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä ajatellut?

Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun. Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä kysyen, olinko jo vuoteessa.

"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."

Minua puistatti, mutta en vastannut.

Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.

"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua sinut."

Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä, vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.

Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti minua leimuavin silmin.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala, onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun mennä naimisiin ilman…? Entä tätisi — mitä Herran nimessä se vaimo sitten on tehnyt?"

Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta mieheni asettui eteeni.

"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"

Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.

Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja serkkuni — huh!

Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!

Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja sanoi.

Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.

Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja purskahtamaan kyyneliin.

Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin. Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.

"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista maata."

Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta puistatuksistani) sanoen:

"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin, ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt, suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."

Mittani oli täysi. Minun täytyi puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua, ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.

"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."

Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.

"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen, ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:

"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet kiintynyt johonkin toiseen — eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä olekaan niin vaikeata — Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään. Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä… No niin… en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä — mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset ainakin vähän aikaa. Tule nyt."

Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo. Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi julmasti naurahtaen:

"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."

Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.

Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin lyödä häntä kasvoihin.

"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.

"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.

Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.

Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.

Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.

Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.

"Oletko siellä?" kysyi hän.

En vastannut.

"Avaa ovi."

Istuin liikkumattomana.

"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain sanottavaa."

En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli sitten takaisin ovelle.

"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa sanottavani täältä. Kuunteletko?"

Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.

Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan avioliittomme — ainakin Kirkon silmissä.

Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi — salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.

"Minua se ei paljon liikuta — pidän huolen siitä - mutta sinulle se tulee oleman häpeällinen juttu — viallisuus ja sen semmoista. Oletko siihen valmistunut?"

Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.

"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."

Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.

"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää, miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"

Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.

"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla viemään sitä. Kuuletko?"

"Kuulen."

"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia tunteitasi. Tyydytkö tähän?"

"Tyydyn."

"Hyvä on. Minä siis teen niin."

Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.

Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.

"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"

En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.

Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.

"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"

Mutta en vastannut mitään.

"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."

Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan tiehensä.

Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.

Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka huusi:

"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"

Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.

"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"

Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.

"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"

Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.

Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.

"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä — sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä… Mary O'Neill, minua hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi" (Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman kulkevan eteenpäin?"

Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:

"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että… No niin, no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia, varmaan — rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun… Mutta sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi, eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"

Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä jatkoi:

"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies, ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin. Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen kuultukaan sellaista."

Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.

"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä, ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin suurta hälyä."

Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en rakastanut miestäni, ja siksi… mutta Bridget täti katkaisi puheeni sanoen:

"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."

Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.

"Hän hakee lohdutusta muualta — sen hän tekee. Ja se on sinulle parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi, eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"

Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.

"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan iltapuolilaivassa."

"En voi", sanoin.

"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"

"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."

Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa, ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.

"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä maata."

Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.

Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan, herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella, valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä päätöksessäni.

Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla — julmuutta tai joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta — saattaa mies vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy, jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet — jopa vangitakin.

"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."

"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vaimoansa?"

"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää siihen kuuluvat ehdot."

Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista, mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.

"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa, järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin — vankeus."

"Mieluummin sitten se — tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä mieleni kuohui vihasta ja harmista.

"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne. Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton… Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää kaiken tämän rahan?"

Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:

"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin. Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron — jota ette voi — mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään — vähemmän kuin ei mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua — etenkin jos hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka keltä — vaikka keltä."

Minä olin tukehtua häpeästä.

"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo, "tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on alakerrassa, ja hän on suostunut — ystävällisesti ja jalomielisesti suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos…"

"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua", virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.

Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.

"Te tarkoitatte sitä — tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.

"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.

Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.

Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.

"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin, lapseni."

Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin itkimme.

Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.

"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni, keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan mieheni kirjeen.

Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.

Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille, sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.

Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi. Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut minusta raa'alta ja barbaariselta.

"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"

Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."

"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."

Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.

"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.

"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää, minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."

Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:

"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista — tällaisissa olosuhteissa?"

Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus voinut tulla kysymykseenkään.

"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja — mutta tässä tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia — jotain, joka oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole mahdollista — ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."

Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen, jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä, huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana saman pöyristyttävän kauhun uhrina.

"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.

Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.

"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot, olkaat miehillenne alamaiset'."

Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.

"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi: "Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää hänen kanssaan hänen vaimonaan?"

"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."

Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja kapinanhenki riehui minussa.

"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."

"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."

"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar — hänen naitu rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."

Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani, olin itsekin säikähtynyt — säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen, sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.

Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei, Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.

"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä — niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin — on kaikki hyvin."

Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.

"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.

"Mikä on, lapseni?"

Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi — olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.

Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.

"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.

"On."

"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"

"Niin, niin."

"Silloin hänen täytyy siihen suostua."

Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi, ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin ansaitkoon sen, voittakoon sen.

"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista — kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen ainakin voin hänelle sanoa."

Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha, yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko minuun.

"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä — lupaa, että tahdot."

Minua värisytti — vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli tukahuttaa minut.

"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.

"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon, että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"

Hän teki lähtöä.

"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että… Mutta ei, se ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä voimasta. Hyvästi!"

Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut. Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa sydäntänsä?

Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.
Minä seurasin häntä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi, ettei voisi — jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"

Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana, uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei Pidä."

Vähät siitä! Saammepa nähdä.

M. C.

Neljäskymmenes luku.

Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin sitä tekemään.

Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen paremmat puolensa.

Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja nöyryyttäviä pettymyksiä!

Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin, joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta vieraita.

Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava pieni ylpeydenpuuska — taivas tietää mistä se tuli.

Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään, rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa. Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen asianajajalleen.

Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.

Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.

Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista, ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun suoritettu.

Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä — Jumala ties minkä mielijohteen yllyttämänä — astuin tyhjäksi jääneeseen huoneeseen.

Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.

Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän luuli minun katselleen niitä.

"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."

Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen. Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.

"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia edessäni) "viisi tuhatta puntaa — siinä hinta, joka minun on ollut maksettava siitä, että sinut nain."

Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani. Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen, jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa käskystä.

Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?

Neljäskymmenesyhdes luku.

Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt päämääräni liian korkealle.

Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä, mielisteltävä, toteltava ja palveltava.

Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin tunteita, joita ei minussa ollut.

Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!

Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa, ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole viettänyt.

Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen ja elottomine hymyineen.

Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.

Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut saada muuta toveria.

Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään, mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta, kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä päässä kuin jäniksellä tai hanhella.

Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty, arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun mieheni huudahti:

"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani hautajaisissa."

Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.

"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."

Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua; minä aamua ja auringon viehkeyttä.

Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.

Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella edelleen.

Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana, riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"

Neljäskymmeneskahdes luku.

Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan miestäni itseäni vastaan.

Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.

Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin rahalla maksettu nainen — olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis — ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.

"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä rakastanut.

Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.

Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.

Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan. Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.

En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.

Seurausta ei tullut — ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:

"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"

"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt luvata rippi-isälleen käännyttää minut."

Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon vaikuttavampi.

Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä kentistä.

Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen, niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni huoneessa — kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.

"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.

Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:

"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä aamuna."

"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi tarjoilija.

"Kuka sitten?"

"Se oli… armollinen rouva."

"Oo — oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä äänenpainolla.

Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani, mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.

"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin", sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.

Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:

"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"

"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot.
Mutta ellet pidä siitä, älä syytä minua."

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen. Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.

Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse, vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon upeammat.

Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat, etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.

Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja, niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon, etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia, vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut hyvin julma heille.

Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.

Mutta omituista kyllä — en voinut selittää mistä se johtui — muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista intohimoista.

Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi, olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon mistään kotoisin.

Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin, että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.

Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.

Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja rukoilin näytöksen loppua.

Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä, ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa matkalla ravintolaan.

Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä — vihasta miestäni kohtaan, joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä, muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.

Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.

"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli.
En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."

Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä naurusta noustessamme hississä ylös.

Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.

Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa, sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja -puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä aiheutti hänen hilpeän tuulensa.

"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.

"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"

Uusi naurunpuistatus ja sitten — "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."

Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten —

"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."

Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni… En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?… mahtaako?"

Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:

"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"

"Minusta?"

"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."

Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.

"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."

"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.

"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"

Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä — kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.

Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.

"Päästä minut nukkumaan", sanoin.

"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta…"

"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.

Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.

Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.

"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."

Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mennessään.

"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.

Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.

Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:

'Tytär — tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa kenenkään astua edellesi.

Sinun jne.'

Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä, ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli astuttava Port Saidiin menevään laivaan.

Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.

Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.

Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.

Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.

Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin
Conradin.

"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.

"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ——:n retkikunnassa Etelänavalle."

Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja vastasin:

"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."

Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.

"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.

Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.

"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa tullaan yhteen."

Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.

Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.

"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän, tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä erossa."

Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista. Mutta sittenkin — lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen veri minussa vai mikä — mutta minä rupesin puhumaan halventavasi Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.

"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin läpäisi yliopistossa."

Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi", arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja muut olivat siellä toimittanet.

"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan, maantieteilijä hän ainakin on."

Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut retkikunnastaan.

"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään. "No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin sisään, seisoimme me rannalla — kuusitoista pekkaa — ja pistimme lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua sanaa… Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä ja katoavat kuin taivaan valo."

Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa, ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.

En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen, tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:

"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."

Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään muuttavan hänen mielenlaatunsa.

Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia suuria sotalaivoja.

Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin mikä se oli.

"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.

"Taika mille?"

"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."

Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen katselevan minua.

Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän samassa kumartui puoleeni sanoen:

"Ettekö ole Mary O'Neill?"

Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.

Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan, läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.

Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli ollut viime tapaamisemme jälkeen.

Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin) vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa, ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.

Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.

Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.

Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään huvikautta Kairossa.

"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin — niinhän?"

Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta, isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja nunnamaiselta.

"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"

Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.

Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:

"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki — että hetkeni oli lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin kuulla kellon kumajamisen.

Neljäskymmenesviides luku.

Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.

Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen. Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:

"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"

Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.

Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.

Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.

Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia, seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.

Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:

"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita itselleen Kairossa — eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme, kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta oli kysynyt.

Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville, joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli suuri halli leveine portaineen.

Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin. Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.

Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa, pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä — tummia ranskattaria, vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia, ranskalaisia, saksalaisia — olipa siinä kosmopoliittista maailmaa — oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!

Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki, jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein kiehtovimpana.

Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.

Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa. Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.

Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän kaikkia hullunkurisina.

Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon aihetta.

"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli aivan viatonta.

Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.

Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.

Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden selvän vastauksen — minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.

Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut, minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua varustanut.

"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"

Neljäskymmeneskuudes luku.

Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin. Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle, ettei hän "koskaan nähnyt mitään".

Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.

Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen kuluttaa rahaa — ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita, sormuksia ja kaulakoristeita.

Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani, vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.

Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies, jos hän nyt voi teitä vastustaa."

Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan hyvillä toiveilla.

Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa tulla esille kätköstänsä."

Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa, otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt Mooseksen kaislikosta.

Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan Alman ja rakastumaan minuun.

Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua. Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön, että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin, yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.

Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla mielikarvaudesta ja häpeästä.

Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.

Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani iloisimmat.

Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen hiuksiini.

Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:

"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."

Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.

Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti, päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena) istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi pöytäkumppanikseni.

Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin sen aina.

Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä hupsua vaimoanne!"

Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja, Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa maailmannaista.

Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja eversti pyysi minua toverikseen.

Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.

Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia, jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin huomautti miehelleni.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa, ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.

Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten liukumista varten.

Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".

Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata heitä.

Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle, panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että vierin alas lattialle asti.

Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut, ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.

Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei voinut pidättää.

Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin (vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön kauemmin taistelemaan.

Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla, puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:

"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii, mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."

"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin itseltäni.

Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.

Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut. Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta, epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin nähdä minut oikeassa "osassani".

Mutta pahasti petyin!

Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja sotamiesten tasainen jalanpoljento.

Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa — vanha ja uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin yhtään Kairosta.

Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön (vaikka ei sen parempaan osaan).

Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen, ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa, niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia aatelismiehiä.

Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa, että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta (varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi bambinokseen — lapsekseen — ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen, ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään — muuta ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja — ja mikä on seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi, mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin — ja siinä hän tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran sadassa vuodessa tulee suuri intohimo — Dante ja Beatrice, Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei", lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa, missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset voi tehdä sitä — varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä. Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku rakkaussalaisuutensa maailmalta ja… ja sellainen on avioliitto, ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina, mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja… ja kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"

"Etelänaparetkikunnasta — he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"

"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."

"Entä… entä… entä Martin Conrad."

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on kunnostautunut."

"Minä… minä… minä tiesin että niin kävisi."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla — siinä hänen tunnussanansa."

"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin, kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli erikoisesti mainittu — kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!" minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset. Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista hänen oli tapana puhua ja se oli mies — poika, tarkoitan. Mallyksi hän häntä nimitti — se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Marystä", sanoin.

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä, pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä ennen hoksannut? Te siis olette… Niin? Niin tottakin, teillä on oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati minua sanomaan — minä en sille mahtanut mitään:

"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle — ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt — mutta ei niin vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän välinpitämättömyyttä… mutta ehkei niin ollutkaan… ehkä olikin…"

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt — niinpä hypähdin vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit.
Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita, ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat, kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet, varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista, istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan, jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin, hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

"Hymyilkää, Signorina!"

"Ei niin totinen, mademoiselle!"

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"

Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:

"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."

En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet… He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt… näin hänen armonsa… tulevan ulos madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

* * * * *

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren vaimennetun äänen:

"Ave maris stella,
Dei mater alma —"

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista katkeraa tuskaa — muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia, jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni, että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni, enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota."

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmesyhdeksäs luku.

Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin. Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa, sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta, kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä.
"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa kukkarossani.

"Sinulla on shekkikirja — anna minulle sitten shekki."

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä; onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua, jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin (ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni, että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää näistä lähteistä — että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa, ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja säädytön näytelmä päättyi Chaine diaboliqueen kello seitsemän aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun — papin seisoessa alttarin juurella — kuoro veisasi Kyrie eleisonia viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on koeteltu intohimojen tulessa!

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä, niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin, kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden, teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta… todella ensimäinen kerta, kun…"

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi, mutta sanoin:

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"

"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä…"

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

Mieheni alkoi nauraa — päihtyneen järjetöntä naurua.

"Oh, sitäkö tarkoitat… kuvailet ehkä että…"

"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen alkua."

"Tarkoitan…" rupesin änkyttämään… "Tarkoitan, etten voi kauemmin näytellä tätä ilveilyä… en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani. Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.

Viideskymmenes luku.

Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni — ainoata ihmistä, jota hän ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa, tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite
Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä — että kun olin niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä, niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:

"Mary, sinäkö?".

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta tiesin kuka se oli — se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta minkälainen väri…!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.

"Koska sinä tulit?"

Kerroin hänelle ja hän sanoi:

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia kestettävänä."

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."

"Ja tulokset loistavat?"

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä, sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni, ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän seisoessaan siinä yhdessä — Martinia merensinisine silmineen ja terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen ja voimattomine ryhteineen — ja vastakohta kohotti sieluni tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana, kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi
Martin.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä
Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen", sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata, että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän…"

"Tohtori O'Sullivan?"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän sinusta puhuu! Mutta nyt… sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin, ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Älä mene vielä", sanoin.

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja…"

"Silloin sinun täytyy mennä."

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä… Italia, Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet kalpea… hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta, ja hetken kuluttua hän kysyi:

"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"

Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin… tarvitsetko nyt?"

"Ee-ei, en nyt", vastasin.

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin — vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka… no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.

Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain sanotuksi:

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan — pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.