Vaimo, jonka minulle annoit

by Sir Hall Caine

MINÄ RAKASTUN.

Viideskymmenesyhdes luku.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä — joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä — jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen Mary niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen Scotiaksi ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä — olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan
heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin
Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,
Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti — se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti — hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään — minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri — mistä se johtui?" kysyi hän.

"Oh, me… voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin, ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan, joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani hänen säihkyviin silmiinsä — ne olivat vielä yhtä siniset kuin sinisin meri — toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni, etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella, alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen suupalasta niellyksi, kävin levolle — osaksi päästäkseni rauhaan Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea, mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui, että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta murheen syytä. Sitten äkkiä — niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys pyyhkäisee meren yli — tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Minä olin rakastunut.

Olin rakastunut Martin Conradiin.

Viideskymmeneskahdes luku.

Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu
avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.
Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni
Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, — nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin — Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.

"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.

"En tänään", vastasin silloin.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä, keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin, salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin, ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä, mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin — kertoi suuresta suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Miten?" kysyi mieheni.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi, kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja satoja miljoonia rahassa."

"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.

"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua, ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti ——n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän, "oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria — Martin Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.

Viideskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan soittaa, mutta kirjoittamaan minä en pysty, en kautta sieluni. Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin, kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat: "Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi, mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää häntä ylen suuresta anteliaisuudesta — sanalla sanoen pitää hänestä äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa. "Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut (keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika — oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.

Ja lopuksi hän virkkoi:

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.

"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta — sisaristamme ja veljistämme, jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin päin — pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen — ja minä luin päivän rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja lopuksi De profundis-virren.

"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra, Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia viel' yhä eteenpäin.'"

Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut. Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät peittelemättä.

"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.

En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:

"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"

"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.

Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni, onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana olin mielestäni kuin rikoksentekijä.

Viideskymmenesneljäs luku.

Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.

Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.

Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen — sydämen aviorikokseen.

Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.

Menin entistä useammin synninpäästölle — alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.

"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."

Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.

Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.

Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.

Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.

Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.

"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."

Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:

"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi, odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."

Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.

Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.

"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."

Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että nyt olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.

"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa se on."

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:
"Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan
Portsmouthista: Se kuului:

"Noutakaa tohtori — — Brook Streetillä. Saavun heti."

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.

"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.

"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi — hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.

Viideskymmenesviides luku.

Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:

"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."

"Kotiin? Tarkoitatko… Raa-linnaa?"

"Nii-n."

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.

"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."

Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne — ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."

"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä haluat."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa — minä arvasin sen tulevan.

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, ellet sinä sitä halua — haluatko?"

Mitä minun oli sanottava?

Mitä todella sanoin, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"

Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi hän.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo — että madame lähtee teidän kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää — ole varma siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi…"

En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:

"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion hauskaa."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.

Viideskymmeneskuudes luku.

Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää ihastusta.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella — jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"

"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?… Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?… Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea — ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.

Ja nyt olin yksin.

Viideskymmenesseitsemäs luku.

Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

"Jumalan kiitos, että hän on lähtenyt."

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"

"Niin."

"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,… kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa… Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois… Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?… Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella — pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne yöksi".

"Miksikä ei?" kysäisin.

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Kiihkopaavillinen?"

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain…"

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni — kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa — en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain — eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa — rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden — tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen…"

"Mitä siis voin tehdä?"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

* * * * *

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.

Viideskymmeneskahdeksas luku.

Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto — naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen — mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä — Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää — ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? — kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään — ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait — voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima — oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti — insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten — sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle — kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.

Onni — paha onni — suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:
"Kuka sinua estää?"

Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua hirveästi kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra… Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.

Viideskymmenesyhdeksäs luku.

Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna — kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden — markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.

"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee avioliittoani."

Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.

"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn — ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista — että avioliittoni pyhä sakramentti…

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

— "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.

"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa", huudahdin.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska — anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita — hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska — en nytkään väitä että niin on teidän laita — että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän…"

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."

Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.

"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) — että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki saattaa suoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä — en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi olla oikeutta siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni — kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki voisi ja tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän — "en väitä, ettei teitä olisi — eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa — joka päivä, kautta koko maailman!"

"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.

"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän…

"Minä olen oikeassa!" vastasin.

"Matta vaikkapa olisittekin, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."

"Eikö pätevä?"

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta — tässä", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."

"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.

"Ja asemastanne."

"Siitäkään en välitä vähääkään."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta…"

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.

Kuudeskymmenes luku.

Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.

"Isäsi on sairas", virkkoi hän.

Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:

"Päästä minut sisään, ole hyvä."

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, — muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt — ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.

Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."

Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin…

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.

"Kuka se nainen on?" kysyi hän.

Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet — se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen sanoen:

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi — niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan — ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"

"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä — nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni, ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: "Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:

"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."

"Tuo hänet tänne", vastasin.

Mieleni oli jo aivan masentunut.

Kuudeskymmenesyhdes luku.

Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'…"

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.

"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä… siksipä olen tullut teitä tapaamaan."

"Siksikö?"

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin… Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti… mutta tätä nykyä…"

"Niin?"

"Arvelin että hän tätä nykyä… arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut — ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa — todella pelottaa."

"Pelottaa?"

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin — Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä… siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin… arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana… nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös…"

Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne… Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa… ja siitä syntyisi jotain… murhetta ja häpeää ja sen semmoista… se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni… juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntä itseäni vastaan.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain sanotuksi.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne — sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä — en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Löydättekö todella?"

"Kyllä varmaan."

"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"

"En, en."

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.

"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.

Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."

Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne — juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini — niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta — ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

* * * * *

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata
Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt — isä Danin tykö.

Kuudeskymmeneskahdes luku.

Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.

Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen ruumistaan ja sieluaan yhdessä.

"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."

"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä
Dan ylimmältä portaalta.

"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä nälän kurniessa vatsassanne."

"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee, sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa… Tule sisään, tyttäreni, tule sisään."

Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja murheelliselta.

Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.

Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:

"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa — sen huomaan."

"Vakavaa se on, isä Dan."

"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin kuin taisin.

Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni — että tapahtui mitä tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa rakastin erästä toista miestä.

Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena:

"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."

Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä, mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:

"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin, eikö ole?"

"On."

"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä poikki."

Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin, niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut tehnyt mitään.

"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle rakastavansa sinua, niin on?"

"Ei."

"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"

"Ei milloinkaan."

"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."

"Ei kertaakaan."

"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän, jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."

"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan hänet."

"Se lisäksi! Aika lurjus!"

Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen yllyttämänä.

"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."

Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä, joka ei olisi valhetta.

"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja kukistaa se."

"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.

Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä, sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään voinut sammuttaa.

Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se ei kaiketi voinut olla väärä.

"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"

"Niin."

"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"

"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."

"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"

"Minun… minun täytyy."

"Ja sinä tahdot mennä tälle… tälle nuorelle… lyhyesti sanoen, sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus, vai mitä? Älä kiellä sitä… No niin, puhuaksemme asian suoraan, sinä pyydät minua — hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"

Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.

En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.

"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden", sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta; mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele — ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois. Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon lohdutuksen — suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole milloinkaan tätä miettinyt?"

En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.

"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä — elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."

Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.

"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen — jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."

Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.

"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne — te kaksi lasta — niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi — sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen… Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni —"

"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä luopua!"

"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.

Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.

Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.

Isä Dan saattoi minut ovelle.

"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun sanomaan hänelle."

"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin tyyni ja rohkea.

Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja karjapihan läpi matkalla isäni taloon.

Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.

Kuudeskymmeneskolmas luku.

Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä suljettu.

Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta kuului äänekästä naurunkikatusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi, tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:

"Minä heti kerron teidän armollenne."

Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt minulle kirjeen, missä olisi selitys.

Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli osoitettu minulle ja oli Martinilta.

"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu, sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."

"Huomenna?"

"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi sen ja hän käski minun sanoa —"

"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.

Kirje kuului:

'Rakkahin Mary!

Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin minua kaikesta.

Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus — meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa — sairasvuoteelle kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?

Nyt oltiin pulassa — herra Vivian, joka aina on viisas, arveli että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua, ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen Margaret Maryänsä yksin kotiin.

Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.

Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa, mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!

Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi tätä odotettua vierasta tavata.

Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava läsnäolomme toisaalle.

Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.
Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle
tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!
Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.

Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä
mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.

Alma.

J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei ole ollut entisellään ilman sinua — ei ole.'

Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua omalla tulkinnallaan.

Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi minua tuontuostakin harmista huudahtaen.

"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on, teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse! Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."

"Mitä tämä sitten tietää?"

"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette…"

"Mahdotonta!"

"Oh, uskokaa minua teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä… Hss…!"

Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli liukahtanut.

"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi hän.

Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan määräyksensä Priceltä — ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.

Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni, että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella toivoin hänen tulevan.

Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva — vahva puheissa ja katseissa — ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.

Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas — suoranaisesti lensin — niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.

Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.

"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.

"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka tarpeetonta kysyä — kasvojesi väri on ihmeteltävä."

Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle, mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä hänen vastaustaan.

"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.

"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.

"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin todella pettynyt. Mutta luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"

Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:

"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.

Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:

"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Ja sitten —

"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen tilaisuuden, saan kyllä."

Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus (vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä. Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:

"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"

Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu odotti minua.

Kuudeskymmenesneljäs luku.

Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä aivan hengästyneet.

Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan, ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.

Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.

"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On toki!" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja hymyilimme.

Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.

Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen, teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.

Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista, mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän kävellessään rantatiellä.

Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta, joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.

"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen onnellisempi?" virkkoi Martin.

"Tiedän jonkun, joka ei ole", vastasin.

En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni minuun.

Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.

Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut. Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin — oli herännyt tuo mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.

Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta, ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät hiljaisuutta.

Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan, ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa ei kuulunut pienintäkään risahdusta.

Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina. Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista, ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme yöksi.

Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen lävitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa. Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:

"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."

En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.

Tuima kamppailuni oli alkanut.

Kuudeskymmenesviides luku.

Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin neuvoa?

"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy ankarammin vartioida itseäni."

Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:

"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin onkin, on minun niihin vastattava!"

Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.

Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."

"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi kiusaukseen ja lankeemukseen."

Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.

"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"

Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.

Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.

Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen onnettomia seurauksia, — mutta Martinin ääni oli lempeä ja hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.

Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:

"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."

Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään, tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan, reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin — vaikkapa vain koiristaan ja niiden ravinnosta — niin oli ääni aina lempeä ja hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.

Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.

Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä sisään.

Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä kiihkeästi.

Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni, saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan), että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati omaa häviötämme kohti.

Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.

"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."

Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.

"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin minä."

"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"

"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai mitä?"

"Mitä hän siihen vastasi?"

"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin: 'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?' 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän. 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma', sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä, joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku toinen se pitää olla — joku, joka pitää hänestä niin paljon, että uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin… 'Kyllä sellainen tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."

Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus, että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.

Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman muutoksen kuin minussa.

"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli hermostunut sävy.

Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja — avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.

Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.

Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet, en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.

Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen, mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät äänet häiritsivät hiljaisuutta.

"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.

Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet. Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän koetti pysyä horjumattomana.

"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.

Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.

Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta häntä pakoon.

Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa — pitikö minun rikkoa vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua rakasti?

"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.

Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:

"Niin kauan kyllä kestän."

Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan, kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.

Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli kauheata!

Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".

Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa — niin hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle huonetta —

"Terve, meren tähti,
terve, taivaan portti."

Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin liikuttivat minua:

"Neitsyt, pyhä, puhdas,
turvaasi meit' ota —"

niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.

En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"

Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää mielenliikutusta.

"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."

En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.

Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan ruohikossa.

Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.

"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."

Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.

"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."

Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.

"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään — ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."

Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.

"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."

Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.

"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."

Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.

"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua, pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta, ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät tarpeeksi salliaksesi sen."

Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania, Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani rukoukseen.

"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla — tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi. Se ei ole enää kärsimystä — se on helvettiä."

Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.
Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:

"Mary… Mary… minä… minä rakastan sinua!"

En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon huudahduksella hän sulki minut syliinsä.

Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä — siihen sisältyi kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat, unohtuivat, katosivat.

Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä, että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.

"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta! Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei, kautta taivaan Herran!"

Ja sitten äkisti — yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut vallannutkin — heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut. Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.

Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni — avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.

"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään — ei mitään paitsi rakkauttamme."

"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:

"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"

"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos olisit vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"

"Älä kysy. Minä en saa vastata."

"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"

"Voisin."

"Se riittää — riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."

Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.

"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.

"Hyvää yötä!" vastasin.

"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"

Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin julma.

Kuudeskymmeneskuudes luku.

Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.

Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana — että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.

Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari, jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa — annettava hänen kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.

Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti koski sydämeeni.

Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.

Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi sitä mielestäni poistetuksi — sen uinailevaa puolihämärää, joka muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä, joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.

Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.

Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:

"Käykäämme tähän istumaan."

Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen jälkeensä mustan juovan merikaislaa.

Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä, ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:

"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein ensimäiseksi saatava avioero."

En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä silmäni mereen.

"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan meillä Price — hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."

Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä ymmärtämättä minua hän vastasi:

"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen on se kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta…"

Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:

"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."

En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että olin jo tavannut isääni.

"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä minua hävetti toistaa sitä.

"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se, että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista, ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin antaa sen Curphyn tehtäväksi."

"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."

"Ja mitä hän sitten sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.

"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!
Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä
barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.
Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."

Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.

"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa — aivan mahdotonta."

Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa, koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut sitä purkaa.

Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.

"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."

"Minä olen katolilainen — voinko muuta tehdä?" vastasin.

"Mutta ajattelehan — rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa, kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun? Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"

Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.

"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"

"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.

Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.

"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut — sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"

Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.

"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"

Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.

Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:

"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä naimisiin ilman sitä, silloin…"

"Niin?"

"En aikonut sitä ehdottaa… Jumala tietää, etten aikonut… mutta kun nainen… kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon, joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos hän…"

"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.

"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla minun luokseni."

Minä huudahdin äkisti tahtomattani.

"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta, johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän, että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen — heitä on tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan… kenties he tulevat koettamaan… mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun ylitseni… niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"

"Mutta Martin…"

"No niin?"

"Tarkoitatko että minä… että minä… eläisin… eläisin sinun kanssasi olematta naimisissa?"

"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään — ei uskonnolliset juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen panettelu.

Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli minua repelivät, oli minun se kohdattava.

"Martin, minä… minä en voi sitä tehdä", sanoin.

Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.

"Pitäisitkö sitä vääränä?"

"Pitäisin."

"Syntinä?"

Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.

Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa… eihän?"

Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.

"Ajattelin… koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä avioliitosta… mutta jos luulet…"

Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:

"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary —. että kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että…"

En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin pakotettu puhumaan.

"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi, sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin — joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi… Meillä ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä rukoilen — minä vannotan sinua."

Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre äänessään, että sydämeni oli pakahtua:

"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."

Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin. Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.

Kuudeskymmenesseitsemäs luku.

Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.

Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.

Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.

Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:

"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta… Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet… ellet voi tulla minun luokseni… miten meidän silloin käy?"

Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.

"Tietääkö se, että meidän on… erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani… milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"

Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja — masentamista.

"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi hän.

Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän.

"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.

"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.

Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.

"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary — eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."

Kurkkuani pisti — en voinut vastata hänelle.

"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."

En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:

"Ja sinä… luuletko sinä voivasi minut unohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"

Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.

"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki… kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi — tämä kieltäytyminen… käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"

Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.

"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä… No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme — sinä täällä ja minä siellä alhaalla — niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"

Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:

"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden… vain vuoden… ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaan sitä ajatellut?"

Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:

"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi… Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon… tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle… että hänellä on oikeuksia sinuun… että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi… että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden — pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"

Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:

"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt — miehen kanssa, jota inhoat… vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää… hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa… samassa…"

Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.

"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."

Ja sitten kerroin hänelle — se työntyi ulos minusta — häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin — Jumala tietää miten ettei sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.

Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon alistumista.

Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt, sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti kiihtyneenä:

"Ja tämä sopimus on pidetty?"

"On."

"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.
Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"

Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle vastapäätä minua.

"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.

"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus, niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"

"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."

"No niin?"

"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa — ainakin joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni. Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten, kun palaan Antarktiksesta…"

Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun, sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä Dan oli ne kuvaillut.

"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"

"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.
Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."

"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin, voisinko?"

"Kenties et."

"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän syntistä elämää, eikö niin?"

"Mutta ethän sinä silti olisi."

"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi… mitä minusta silloin tulisi?"

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä juhlameno — vaikkemme voikaan sitä poistaa — saisi synkistyttää naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"

Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt minun sanomaan.

"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta kuinka hän saattaisi käsittää — kuinka voisi yksikään pappi käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"

"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta uskostani en voi luopua."

Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:

"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"

"Kyllä."

Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta, että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa kouristuksessa kertoessani hänelle — mitä en ollut koskaan aikonut hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.

"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen tekisin, ja sitähän et tahdo?"

Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut, tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:

"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."

Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.

"Luuletko että halusin tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."

Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:

"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."

Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:

"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin, mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan takia."

Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten heittäytynyt hänen syliinsä.

"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei! Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on yhdentekevää nyt."

Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.

Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.

Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."

Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.

En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.

— Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."

Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.

Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.

Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.

Kuudeskymmeneskahdeksas luku.

Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä, tuntuivat virtaavan sieluni läpi — ilo, tuska, ylpeys, häpeä, pelko, huumaava ihastus — niin että päätin (ja syystäkin) syyttää päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.

Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä, että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.

Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.

Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.

Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.

Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu kohtalon kirjassa.

Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain nauroi sanoen:

"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita! Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."

Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.

"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden, vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi, että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä sanomasta.

"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.

"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."

Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista se saapui minulle.

Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:

'Rakas Mary! — Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis potkimaan itseäni.

Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta — saat lupaukseni.

Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.

Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo, niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.

Ystäväsi Mart.'

Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.

Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.

En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.

Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.

Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.

"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.

Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.

Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.

Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."

Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.

Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.

Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!… ja sinun täytyy luopua minusta… ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."

Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.

Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani — niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:

"Lyönpä vetoa vaikka mistä" — (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."

"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.

"Etpä voi", sanoin.

"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin —

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.

Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni, hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni, ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.

Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.

Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin tykkien pauke, ja Martin sanoi:

"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."

Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna toimeen jotain lystiä".

Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.

Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.

"Tämä on siis… loppu", virkahti hän.

"Niin… loppu", minä toistin.

"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän.
"Se on aina pysyvä muistissani."

Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja, jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.

"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.

Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.

Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:

"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."

Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan, kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.

Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:

"Se on kaikki nyt yhdentekevää."

Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä, ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki syntiset ajatukset ja halut.

"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta mitään."

Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja uskosta, josta olin luopunut.

"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.

Tuokion kuluttua hän virkkoi:

"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."

"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.

"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."

Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa, ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt jättäytyä epätoivon valtaan.

"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään paljon onnea tulevaisuudessa."

Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva hänen osalleen.

"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit kuollut."

Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.

Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:

"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."

"Entä jos se onkin iäksi?"

"Älä puhu niin."

"Mutta jos se on?"

"No niin, silloin… hyvästi — iäksi."

"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.

"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.

Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.

Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun. Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.

Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.

Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.

Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.

Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani ja lähtenyt hänen kanssaan.

Huone näytti muuttuneen pimeäksi.

Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.

Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja että olin karkoittanut hänet luotani.

Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että se lääke — kieltäymys —, jolla olin arvellut onnetonta asemaani auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut elää ilman häntä.

"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.

Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja salpasin oveni.

Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.

Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni. Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli nujertanut minut.

Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.

Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus oli minulla siihen?

Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi. Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään. Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä. Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?

Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti, sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.

Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää sen jännitystä.

Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.

Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani — "Kaikki on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.

Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän aikaan.

Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa) ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.

Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä. Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.

Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi, kuka olisi siitä vastuunalainen?

Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.

Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.

"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.

Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.

Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?

Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.

Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?

Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.

Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.

"Mary!"

Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.

Kuulin vielä kerran hänen äänensä.

"Mary!"

En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun täytyi mennä.

Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää pitkin Martinin huonetta kohti.

Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät, mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.

Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:

"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."

Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä — tuon Kirkon, joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön Juggernaut.

Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen. Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"

Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma joutuisi rappiolle ja häviöön.

Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko, hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.

Silloin tapahtui jotain merkillistä — tuollainen pieni tapahtuma elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta. Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa, valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.

Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja vilkaisin siihen.

Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".

Se kuului:

Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.

Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta, joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön aikaansaamiseksi.

Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle
Raa-linnaan huomisaamuna.'

Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.

Sellainen siis oli Kirkon puhtaus — minua se uhkasi kirouksellaan, kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!

Entä mieheni — hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.

Hän oli tulossa takaisin luokseni — tuo avionrikkoja, ja kun hän tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta rakkaudesta, joka nyt minut täytti.

Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!

Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen — henkisesti selvä — ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.

Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.

Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."

Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.

Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.

En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.

Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:

"Martin, minä tulen sisään."

Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.

Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret. Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää murtautuu siteistään.

* * * * *

Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan kiusauksensa hetkenä.

Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos Hänen eteensä, joka — aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen huoneessa — sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon — naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."