Vaimo, jonka minulle annoit

by Sir Hall Caine

KOLMAS OSA

NAINEN JA HÄNEN LAPSENSA

Mary O'Neillin kertomus.

MINÄ TULEN ÄIDIKSI.

Seitsemäskymmenes luku.

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.

Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.

Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen — eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.

Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.

"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.

"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.

"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.

"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.

"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."

"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."

Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään — ei niin mikään — saisi pidättää häntä lähtemästä.

"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."

"Se on mahdotonta", vastasin.

Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.

"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.

"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."

"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"

"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.

"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.

Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus — että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.

Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle kirjeensä.

"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa sinulla olla hyötyä siitä."

Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.

"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.

"En."

"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"

"Se on tarpeetonta."

Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni — kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä käyttämättä.

"Se on avonainen — etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"

"Sekin on tarpeetonta."

Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.

Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.

"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.

Kello oli nyt puoli yhdeksän — hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin — ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.

Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.

Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.

Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.

Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:

"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi katketa."

"Ei milloinkaan", vastasin.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti."

"Ikuisesti", toistin.

Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:

"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"

"Minä voin odottaa."

"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."

"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."

"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi…"

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi. Mutta sitten kuulin itseni sanovan:

"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.

Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.

Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.

Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta — hän astui ulos eteiseen.

Kuulin auton oven pamahtavan kiinni — hän oli jo vaunuissa.

Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä — hän oli jo lähdössä.

Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen — minä olin yksin.

Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa kädessäni.

Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni liekkeihin.

Seitsemäskymmenesyhdes luku.

Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.

Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.

Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.

"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."

Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.

"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle… Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" — ja tätä seurasi silmänisku minulle.

Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti — mieletöntä kyllä — polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.

Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.

Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä — ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.

Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.

Niinpä minä kello seitsemän aikaan — oli jo pimeä silloin — istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.

Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?

Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.

Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja — kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.

Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.

Ja sitten — ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta — kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.

Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.

Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.

Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.

Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa, ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.

Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.

Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta rakkautta Martinille osoitettiin.

Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.

Muuan naisenääni kuului sanovan:

"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista — meidän
Martinistamme?"

Ja miehen ääni vastasi:

"Siinä on miestä, Jumal'avita!"

Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:

"Kotiinko, teidän armonne?"

"Kotiin", vastasin.

Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti taloa, johon hän minut oli jättänyt.

Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle, että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.

Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.

Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun, ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.

Martin Conradin memorandum.

Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä päivää kalvava minua — miksi olin jättänyt hänet sinne?

Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään, vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta — niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?

Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun — miksi siis olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.

En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on oleva puhdas ja vilpitön.

Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on säädetty Luonnon laissa — julmassa ja yhtäkaikki ylevässä Luonnon laissa — että kuorma on naisen kannettava, että lunastus on naisen maksettava.

Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin — en koskaan, en koskaan, en koskaan.

M. C.

Seitsemäskymmeneskahdes luku.

Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät juuri sellaisina kuin he olivat — itsekkäinä, julmina, pahatapaisina ja vilpillisinä.

Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu yritettykään odottaa.

Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja
Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.

Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole hyvä."

Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun virkaani.

Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein heti paikalla jutella hänestä.

"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään. Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme — ilmoitithan?"

Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:

"Enkä ilmoittanut, Alma."

"Miks'et, kultaseni?"

"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].

Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken tapahtumiin.

Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan, oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.

"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään, "muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka — j.n.e…"

"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia pullonpäänenineen, joka — j.n.e…"

"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.

"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.

Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.

Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:

"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."

"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."

Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.

Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.

Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.

Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.

Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin selvällä, painokkaalla äänellä:

"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."

"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.

"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.

Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:

"Kas vain, onpa sillä sisuakin."

Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja vei minut halliin.

Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten eräissä piireissä usein on tapa.

Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä "pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa perheessä, missä on miespalvelija."

Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'

Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:

"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.
Minä en niistä pidä."

Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.

Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.

Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.

Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."

Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.

Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.

"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."

"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.

Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui avoimen oven luo sanoen:

"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"

Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä, — jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään purjehdusretkelle — mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa. Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua olin jättänyt hyvästi heille kaikille.

Kaikille paitsi Almalle.

Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma seurasi minua huoneeseeni sanoen:

"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"

Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa, niin ehkäpä minä sallisin… vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi…

Mitä taisin sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi ystäväkseen maailmassa".

Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani:

"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."

Seitsemäskymmeneskolmas luku.

Seuraava, joka lähti, oli mieheni.

Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.

Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet Lontooseen.

"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:

"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja sitten… totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."

Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.

Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.

"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "Hänkö muka laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin sanon mitä hän odottaa."

"Mitä?"

"Hän odottaa… hän arvelee… hän kuvittelee… no niin, pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."

Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.

Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena, ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan ettei mitään saattaisi tapahtua.

Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.

Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.

Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja tutkivasti.

Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen kosketustansa.

Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan, ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.

Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa harmaiksi.

Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua. Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti ja kävin yhä onnettomammaksi.

Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.

Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani pyörryin siihen paikkaan.

Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen äitinsä nojautuivat ylitseni.

En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.

Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että poveni oli vapaa.

Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata sanatulvaansa.

"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri — oma tohtorisi, näetkös."

Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.

"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen syystä."

Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.

Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.

Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille. Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.

Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä! Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.

Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.

Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.

Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava. Minä asuin vielä mieheni talossa, ja — mikä pahinta kaikesta, toinen nainen tiesi salaisuuteni.

Seitsemäskymmenesneljäs luku.

Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan. Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa automobiilissa.

Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla hän oli kutsunut hänet tänne.

Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:

"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."

Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.

Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.

"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa — vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."

Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta — kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.

Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.

"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."

Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.

"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"

"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.

Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä, niin olisin parahtanut.

Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.

"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"

"Koetan parastani."

"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"

"Nii-in."

Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.

"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla. "Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää, kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa hänelle kaikki."

Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen, vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.

"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte, sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."

Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain kokemustensa varastosta — syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä j.n.e. — vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain pitää Alman talossa tällaisena aikana.

"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun laivat lähtevät?"

Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.

Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.

"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia, sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin, mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"

Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.

"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin: 'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."

Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen olevan väleissä mieheni kanssa — sen nuoren naisen, jolla oli niin suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään sellaista henkilöä talossani?

"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee. Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"

Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.

"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman
tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.
On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.
Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."

Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.

"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta juhlasta, jonka hän panee toimeen."

"Juhlasta?"

"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi — niin on ajateltu selittää se vieraille."

Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:

"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa — miksei hän voi odottaa? Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa, kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon tällä tavalla toteutuvan — ja tiedät kyllä mikä se on."

Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen, että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.

Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä ylös.

Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.

Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:

"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."

Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.

Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.

"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."

"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.

"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:

"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"

Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla — se kävisi liian kalliiksi — meillä ei olisi varoja siihen.

"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen, minä," virkkoi isäni.

Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä valmistelemaan sellaista juhlaa — mutta tämä tekosyy oli pahin kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin avuntarjouksineen.

"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa kunnian."

"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään vitkastelematta.

"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."

"Kyllä, sir."

"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."

"Kyllä, kyllä, sir."

"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille luettelon heistä."

"Kyllä kutsutaan, sir."

"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa — nyt minun kaiketi täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti, tyttö, näkemään asti."

Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen toinen vieläkin salaisempi syy — se nimittäin, että hän halusi sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät, jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla) olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret yrityksensä olleet varmalla pohjalla.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin siipien varjossa.

Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema, johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen lopun.

Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun aikaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi nyt, eikä kolme kuukautta sitten? Tietänetkö sinä syyn siihen?"

Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään oikeutta jäädä mieheni taloon.

Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä, ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, — minulla ei ollut oikeutta olla siinä.

Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono aviopuoliso, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen aviovaimo, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa, tavanmukaisella suorapuheisuudellaan — josta en enää loukkaantunut — tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana hän virkkoi:

"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen. Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen… Mistäkö sen tiedän? Ooh, en minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te, armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte sen ihmisen pois talosta."

Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin kasvot käsiini änkyttäen:

"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."

Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin
Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:

"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"

Seitsemäskymmenesviides luku.

Alma piti suurellisesti sanansa.

Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta — määräsi juhlan päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna, ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä käsialallaan.

Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi viiteensataan.

Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kävelleet.

Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi, kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä halusin paeta siitä.

Minä en voinut paeta.

Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen vaivat.

Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua jäämään hokien:

"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"

Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin "rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei ensinkään.

Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.

Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa omaisuuteen ja asemaan nähden.

"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"

Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen tuleva Raa-linnan perilliseksi.

Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje, missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan minut turvallisesti kaiken läpi.

"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."

Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.

Kului kolme viikkoa.

Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat tähtiä.

Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli luokseni antamaan minulle ohjeita.

Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.

Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.

Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.

Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.

"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista tarpeettomista mielipahoista."

Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.

"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja siksi en salli, että se peruutetaan."

Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen tyttärensä kirjeet häneltä.

"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä, ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."

"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.

Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän virkkoi:

"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään suhteessa vastuunalainen siitä."

Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen kulkuvuorotaulukko.

Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni tuloa.

Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti, ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä, vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.

"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan pakkaamaan."

Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin, ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan, että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta muutakin emäntänsä yllyttämänä.

Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.

Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin, että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.

"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?… Et? Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"

Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut. Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.

Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan. Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden kirjastossa.

Kului kaksi tuntia.

Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita olin kärsinyt oman kattoni alla.

Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen. Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä, kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni askelten lähestyvän oveani.

Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi aukeni ja mieheni astui sisään.

Seitsemäskymmeneskuudes luku.

Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta, harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.

Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.

"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän. "Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille — että muka pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa sillä?"

Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:

"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"

"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."

"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.

Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.

"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan, niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska… no niin, koska hän odottaa perillistä?"

Mieheni ällistykseksi vastasin:

"On."

"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"

Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin vaiti.

"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.

Olin yhä vaiti.

"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"

Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken rohkeuteni ja sanoin:

"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."

"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää sinulta. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"

En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.

Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.

"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."

"Alma ystäväni!"

"Niin, Alma ystäväsi."

Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:

"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla" (pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."

Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:

"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian — onko se totta?"

Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä alas, mutta minä vastasin:

"Se on aivan totta."

Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan kuluttua hän sanoi:

"Siis olet rikkonut vihkivalasi — niinkö?"

"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"

"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten sinä sitten sen käsität?"

En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:

"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"

"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."

En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.
Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:

"Mitä? Ettäkö muka itse… vapaaehtoisesti… Hyvä Jumala!"

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen suustaan:

"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme… vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista… Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot… kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen… että olet tieten tahtoen… Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"

Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.

"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"

Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin:

"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä
Kirkkoni."

"Jos sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista, oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle…"

"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa. "Totta kyllä, että olen naitettu sinulle… mutta hän on todellinen mieheni, ja sinä… sinä et ole minulle niin mitään."

Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän alkoi nauraa — äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.

"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"

Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.

"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi, mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä kaikki tarkoittaa… kaikki tämä isäsi kirottu touhu… että sinä aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille omasi ja tuon miehen… äpärälapsen."

Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.

Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.

Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.

"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."

Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.

Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:

"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"

Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.

"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."

Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.

Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:

"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:

"Niin, armollinen rouva."

"Minun täytyy heti lähteä — tänä iltana, jos mahdollista."

"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."

Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.

Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.

Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.

Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.

Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.

Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.

Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä — sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.

Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.

"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni, tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.

Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni, sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.

Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta — miten järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin lapsella.

Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli niin muodoin kelpaamaton.

"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin rutistuneen paperipalasen.

Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet, jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei minun ollut sallittu niihin kajota.

Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa vaunujen takana tiellä.

Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani — kukkarostani, kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta. Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.

Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes saisin hankituksi työtä — sillä alun pitäen minulla oli hämärä aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.

"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn heikossa ylpeyden puuskassa.

Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.

Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt) hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.

Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin rubiinit.

Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja kolkutti hiljaa.

Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen (sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.

Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua maantien portin kohdalla kello yksitoista.

Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.

"Entä palvelijat?" kysyin.

"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään, ennenkuin minä tulen noutamaan."

Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on pakenemaisillaan tyrmästään.

Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin harjoittamisen.

Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin, ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.

"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka — kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt huolta."

Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä — että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa Liverpooliin lähetettäviksi.

Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.

Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.

"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.

Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:

"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.

Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:

"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.

Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.

Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni — pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.

Ja luulenpa, että se olikin.

"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.

Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:

"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."

Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.

Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.

"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.

Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.

Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.

"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.

Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.

"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.

"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.

"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.

Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.

Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.

Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.

Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa karistellen kuin olisi vilustunut.

"Hyvästi", lausuin — ja lisäsin vielä jotain, jota en halua kirjoittaa tähän.

"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa… Mutta älkäähän huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."

Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.

Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.

Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:

"Yläkannen yksityishyttikö?"

Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi "Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:

"Välikannen matkustajat keulapuolelle."

Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.

Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten siihen ja poistui viimein hihittäen.

Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä tahansa saattaisi joutua kiinni.

Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa, naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville makuulavoille käydäkseen levolle.

Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän, savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan, laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.

Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.

Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.

Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?

Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä tulisi tapahtumaan.

Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat — viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa — näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.

Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan — ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.

Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.

Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.

Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.

Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.

Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.

En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."

Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.

Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta purjehdin auringonnousuun.

Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti minua.

Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja ilman ystäviä.

Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa, palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.

Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista
Lontooseen kulkevassa junassa.

Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille", ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla hattukoteloilla.

Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.

Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö? Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.

Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt minua tahallisesta valheesta.

Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.

"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"

"Niin."

"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."

Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.

Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?

"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."

Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.

Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää — kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.

"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"

"Ei."

"Eikö yhtään?"

"Ei yhtään."

"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin
Lontoossa."

"Kenties hiukan."

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani, matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.

Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.

Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen ennenkuin lähtisimme eteenpäin.

Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.

"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta heistä. He ovat parhaita ostajiani — ainakin herrat."

"Herrat?"

"Niin juuri", naurahti hän.

Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.

Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä, tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.

Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.

"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa teille."

Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.

Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi, syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.

Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.

"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"

Toistin ettei ollut.

"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"

Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin kallista.

"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille erinomaisen hyvin."

Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa — mukava talo, kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä. Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut sisarensa ovelle. Tahdoinko?

Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta, etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.

Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.

Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja ihonväri.

"Sofia."

"Jane."

"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."

Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.

"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista hintaa."

"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.

Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua tervehtimään.

Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta emäntä oli tullut.

"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi hän.

Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös, kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon syrjäisimmässä sopessa.

Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.

Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa, uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois, ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin sisäänpainunut.

"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.

Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.

Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä upeillen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin vaatteisiin.

Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes emäntä virkkoi:

"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:

"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"

Minulla ei ollut aikaa tuumia.

"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."

Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.

Kahdeksaskymmenes luku.

Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman minulle.

Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.

Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.

Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.

Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.

Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.

Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne — ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.

Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.

Taloon tuli joka päivä sanomalehti.

Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset pöytäseuralle.

Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti, joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:

"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."

"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.

Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli tulossa.

Vanha eversti luki:

Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin perjantai-aamuna.

Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin, joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja onnelliselta häämatkalta.

Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille, ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.

Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.

Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin esineenä.

Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.

He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.

"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.

"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat — nuo kymmenen heimoa esimerkiksi…"

"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta — Elisa tai Joonas…"

Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.

Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat — kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.

Mutta sitten asia sai toisen käänteen.

Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.

Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.

"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."

Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.

Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"

Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.

Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.

Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.

Se oli hirveätä.

Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.

Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.

Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.

Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.

Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.

Silloin samassa silmänräpäyksessä — en tiedä miksi — välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.

Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni — vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.

Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko — koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen — vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.

Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.

Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.

"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.

Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.

Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.

Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.

Se oli Mildred Bankes.

Kahdeksaskymmenesyhdes luku.

"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."

Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.

Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää siellä oloa.

Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli oikeus vastustaa häntä.

Kerroin, ettei isäni — Jumala antakoon minulle anteeksi, jos tuomitsin häntä väärin — rakastanut minua, että hän oli uhrannut onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi, että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen ylpeyttään.

Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.

Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.

Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:

"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."

"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.

Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita — että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.

"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."

Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.

"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani kiivaudessa.

"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.

Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän kerroin hänelle lopun tarinastani.

Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että minäkin rakastin erästä toista — erästä, joka nyt oli kaukana, mutta oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä — kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.

Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut, että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.

"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa. Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"

En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta, jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa — oli hän kuka oli — joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:

"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."

"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä oli tulossa.

"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että…"

Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.
Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä
kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja
Mildred luki minun salaisuuteni.

"Tarkoitatko… että seurauksia… on tulossa?" kuiskasi hän.

"Tarkoitan."

"Tietääkö miehesi?"

"Tietää."

"Entä isäsi?"

"Ei."

Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin kuuluvasti:

"Oi Jumalani Äiti!"

En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta änkytin:

"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."

Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta viimein hän virkkoi:

"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"

"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."

"Eikö kukaan?"

Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.

"Se on Alma", sanoin.

"Alma? Alma Lierkö."

"Niin."

Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni, kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän saisi tulla minun sijalleni.

Ja sitten puhelin uudelleen Martinista —. en voinut olla sitä tekemättä — ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.

"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään minun tähteni."

Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.

"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred — ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle — etkö muista?"

Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.

"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?

"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"

Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.

"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."

Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.

"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."

Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.

"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni — ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme — hänen ja minun — on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:

"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"

Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.

"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta — todellisesta rakkaudesta — tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan — niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."

En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.

Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.

Samassa hetkessä olin kukistunut.

Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.

"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. Hän sen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni… ja että hän kotiin tullessaan huomaa…"

Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni
Mildredin helmaan.

Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten lähestyvän portaissa.

"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."

Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.

"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."

Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä selvästi kuin sanat:

"Onko se hän?"

Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja sitten — Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! — hän ravisti päätänsä.

En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo. Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."

"Nähtävästi ei."

"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme teitä."

Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.

Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.

Kahdeksaskymmeneskahdes luku.

Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.

Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.

Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" — se oli Mildredin nunnanimi.

Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!

On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.

Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja suoritti muutkin velkansa.

Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni tililtä rahoja.

Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla, missä liike ei ole niin vilkas.

Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista — ja pelastanut tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.

Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.

Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.

Se säikähytti minua.

Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia, sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.

Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.

Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat "Martinilta Marylle".

Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä — mieletöntä kyllä —, kun vanha näyttelijätär sanoi minua "Kaunottareksi" puhutellessaan minua.

Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.

Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.

En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.

Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.

Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta tuntuneet.

Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa (sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan varoitukseksi käyttäytymään siivosti.

Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta.

Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa samana hetkenä tekisimme samaa.

Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella kohteliaisuudella ojenteli hänelle.

He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:

"Kas, tässähän tulee Kaunotar."

Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.

"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.

Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.

Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.

Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.

Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.

Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.

Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.

"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."

Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.

"Lehti — kolmas painos — Scotian huhutaan hukkuneen."

Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.

Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.

"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."

Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.

Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:

"Lehti — kolmas painos — huhutaan Scotian hukkuneen."

Kahdeksaskymmeneskolmas luku.

Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän keskustelustaan.

"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."

"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."

Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.

Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini sattuivat sanat:

"Onpa se surkea — tuo Etelänapa-juttu?"

"On kyllä, jos se on tosi."

"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan — ellei ole kaksi samannimistä laivaa."

Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti minut menemään alas teelle.

Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.

"Tässähän se on", sanoi hän, "Scotian huhutaan hukkuneen. —
Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."

Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.

"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.

"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.

'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen
Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.
Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia
kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.

On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen
Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari
viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen
otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'

"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.

Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.

'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'

"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli…"

'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'

Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.

'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan… tämä pyhä rohkeus
tukahtunut… älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan
eletty… vain hukkaan eletty elämä… kunniaton joutilaisuus
… tyhjien huvien ajoa… Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset
… lohdutusta… elähyttävässä ajatuksessa… joskin hukkunut
… turhaan kuollut… Kuolema yksin… se lumous, joka kiehtoo
jaloja sydämiä…'

Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.

"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.

En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.

Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.

Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.

Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.

"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.

Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.

"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on hukkunut."

"Millä päärin puolisolla?"

"Ettekö muista — sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"

"Niin, tosiaan. Nyt muistan."

"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen…"

"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs…"

Pitkä yö kului.

Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.

Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.

Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.

Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen pöydälle, mutta en koskenut siihen.

Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi, ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin jutteli hän sanomalehtiuutisista.

"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä, jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi, mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"

Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.

Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta — varsinkin Martinin äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.

Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin, ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.

"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.

Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko — rangaistukseksiko vai varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin — ajatella muutakin kuin omaa tappiotani.

Syntymätön lapseni!

Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää — ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.

Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.

Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.

Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:

"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä jouluiltana!"

Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.

Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut — uskontoni pelasti minut siitä — mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.

Martin oli poissa — minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.

En itkenyt, mutta — ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä — huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.

"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"

Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja joku astui huoneeseen.

Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:

"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary — kerro minulle." Yritin avata hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.

"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.

"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet… mitä on tulossa?"

Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut syliinsä ja sanoi:

"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään sinusta huolta. Ja sen teen — sen teen."