MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.
Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan, sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.
Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.
Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä, minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi kahden vuorokauden ajan.
Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan ohjausta.
Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.
Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen, pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme suojanpuolelle ajelehtimaan.
Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen. Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä sangoilla.
Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin — vaikka kaikki olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä — jotta kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:
"Emme."
Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan päättynyt ja me olimme voittaneet.
Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet lounaassa olevilta saarilta.
Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.
En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin se.
Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.
Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että kaikki menestyi mainiosti.
Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin, olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne — se kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa suunnassa.
Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan vastaamme.
Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä
pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana
oli suunnaton lumikenttä.
Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet, oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.
Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä yläpuolella olevalta lumikentältä.
Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.
Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.
Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.
Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.
Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.
Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.
Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.
"Martin! Martin!"
Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.
Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.
Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.
Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.
Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.
Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.
Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.
Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.
Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.
Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.
Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.
M. C.
Kahdeksaskymmenesneljäs luku.
Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.
Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.
Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.
Se tuntui sanovan:
"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."
Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.
Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin — kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.
Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!
Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.
Entä tulevaisuus!
Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään — suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä — me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän — ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.
Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.
Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on — että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.
Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.
Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.
Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.
Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.
Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.
Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.
Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu jäähtyi, kun äiti astui sisään.
Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.
Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.
"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun suositukseeni luottaen."
"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan. Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski — kerrassaan mahdotonta."
Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.
"Hänellä on varoja maksaa hiukan."
"Se ei muuta asiaa."
"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa…"
"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää riittäviä suosituksia…"
Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.
"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.
Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.
Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies (jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden ja shekkien alle.
Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä muuttui kiusallisesti.
"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään ja missä hänet voi löytää…"
Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin
Mildredille:
"Lähtekäämme pois."
"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä. Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen naisen lankeemukseen, ja jos…"
Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen Mildredin tulemaan jäljestä.
Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.
Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.
Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.
Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.
Johtajatar näytti kauhistuneelta.
"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:
H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.
Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.
Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.
Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!
Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.
"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."
Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.
"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä sitten joudut?"
"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.
Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja silloin Mildred lausui:
"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille — varsinkin nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle…"
Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus — julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin olisi syntynyt.
Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi isälleni.
Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.
Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja silloin hän sanoi:
"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä tänne kunnes löytää sinut."
Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana, että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun luovuttaisi minut omaisilleni — kenties juuri vaarani hetkellä.
Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.
Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.
Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä hetkellä mitä minuun tuli.
Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen tietämättä vähääkään miksi sen tein.
Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.
"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään", vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille, katosin vaunuihin.
Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli majakan tavalla.
Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.
Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni — vähät siitä kuinka köyhänä ja hyljättynä — lapseni kanssa, jonka Hän oli antava minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni välillä.
Kahdeksaskymmenesviides luku.
Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.
Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja keltaisine akuttimineen.
Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia, ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili, jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.
Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna) ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse ostin ruokani — pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, — ei elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin viikkoja eteenpäinkin.
Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun entisistä asuinkumppaneistani.
Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä hipaisi totuutta hyvin läheltä.
En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka, joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.
He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.
Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen — sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.
Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.
Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni — ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.
Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."
Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.
"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana ajatella.
Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.
Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.
Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.
Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.
Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle — pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni — kuudesta pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla uutisilla naapureistani.
Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi katukeittiön avoimesta ovesta.
Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi shillingiä) ja Maggie niminen tytär.
Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän oli juuri saanut pienokaisen.
Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.
Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se kehittyi.
Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat, mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie itki niitä vain katsellessaankin.
Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi hänen panevan sitä postiin.
Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."
Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole mitään?"
Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin… silloin kuului "hurja parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen — Maggie Jonesin äpärä.
Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.
Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani — omaa lohdutustani.
Mutta miten oli käyvä lapsen?
Jos tulisi tunnetuksi kuka olin — ja milloin tahansa saatoin sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi — missä suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö raukan lapsi?
Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana — siinä hänen kohtalonsa.
Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla oikeutta sitä toivoa.
Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani kuolleena syntyväksi.
Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä tehdä.
"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.
Kahdeksaskymmeneskuudes luku.
Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.
Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä — supistaa menojani.
Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.
Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.
Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.
Mutta tein sen vain kerran.
Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.
Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.
"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.
Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.
Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.
Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.
Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.
Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.
Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.
Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:
"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."
Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.
Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.
Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.
"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.
Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:
"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."
"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.
"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."
Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?
"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"
Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!
Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä sulattaa.
Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä, kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut minulle.
Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen palkkioonsa.
Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä kassaani) lisäsi hän:
"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe, esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."
Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni tokaisi:
"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."
Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti jälkeenpäin.
"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää", sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä, ellei syödä kunnolleen."
Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus — se mahdollisuus, että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.
Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.
Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin hyvällä säällä.
Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja kuollut.
Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".
Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan lapseeni.
Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua. En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.
Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä!
Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!
Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan. Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en voinut päästä siitä eroon.
Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja salaperäisin arvoitus.
Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut minulle.
Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.
Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.
Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.
Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli ollut herttaista ja ihanaa, niin oli se ollut itsekkäisyyttä, ja siitä oli luovuttava.
Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille, ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi portoksi.
Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.
Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin, rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, syntyisi kuolleena.
"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni syntyä kuolleena —. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"
Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva oikein.
Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.
Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.
Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä teräsristikolle lämpiämään.
Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä laineiden kuohua.
Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät henkeäni.
Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.
"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan voi tietää miten hänen käy."
"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt kenenkään elävän niin vähällä."
"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte tietää."
Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:
"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella puolella olevasta kellarikeittiöstä.
Taas toisen kerran — puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin — kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset kiroukset.
Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi pyytelevän:
"Martin! Martin!"
Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen rukoilemaan:
"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni…"
Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:
"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."
Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.
Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.
Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"
"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja terve. Kaunis pikku tyttö."
"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni huudahti:
"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa hengittänyt."
En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja minä vaivuin sikeään uneen.
Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.
Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan aikaiseen jumalanpalvelukseen.
Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:
"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan kuuluva."
Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani huolimatta.
Ja silloin tapahtui se suuri ihme.
Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys. Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava rakkaudenvirta ylitseni.
Se oli Äiteys.
Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!
Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle pienokaisen.
"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"
"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.
"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."
"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo lasi maitoa ja vettä."
Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.
"Ahtakaa hänet minulle — joutuin, joutuin!"
"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."
Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni riemastusta!
Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.
"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä korjaan pienokaisen."
Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli pienille sormilleen sijaa.
"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"
Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä — sen onnen, jonka tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa rinnoilleen, — rupesin itkemään.
En ollut itkenyt kuukausiin — en siitä päivin kun Ellanista läksin — mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni kuin virkistävä sade.
Itkin Martinia vielä kerran — sille en voinut mitään. Ja katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken tämän siitä, mitä olin kärsinyt.
"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin", sanoi kätilö.
Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa — jäähdyttänyt vereni ja aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.
Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!
Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.
Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.
Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.
Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.
Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!
Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin "kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.
"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"
Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.
Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.
"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"
Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.
Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta ihmettelemisen aihetta.
Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä, mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen antaa hänelle rintaa.
Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen taivaallisemmaksi.
Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani — niin hiljaa kuin saatoin — pienen kehtolaulun.
Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä — äidin ääni on aina suloinen — sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen, virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:
"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän huoneeseen."
"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä nukkuvan lapseni yli.
Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni uinuvan lapsen nimi.
Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.
Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.
Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään, jota olisin halunnut.
Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.
Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua poislähdöstä.
Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.
Mutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.
"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö" (tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin mikään kätilö."
"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen", vastasin.
Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.
Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli tuntunut minusta niin hirvittävältä — Lontoon köyhien ja kodittomien suuressa vankityrmässä.
Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli uusi toveri — lapseni.