MARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.
KIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.
9-10 p. elokuuta.
Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina sen tietänyt.
Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti. Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon virkeämmän näköinen.
Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma oli kirkas ja aurinko lauha — oli yksi noita iltoja, jolloin luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".
Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin
puhelimme tavalliseen tapaan — kylävoudista, erikoisluvasta,
"Scotian" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka
muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.
Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen onnellinen — istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.
Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.
Silloin palasimme taloon — minä tukevin askelin Martinin sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.
Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan vuoteeseensa.
Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä lukemaan viimeiset sivut ensiksi.
Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!
Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus, mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava vahvaa.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille ja lausui hiljaa, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi, rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"
Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa. Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja vuoteeni luo ja sitten… pitkälleni, kaikki voimani tiessään siinä tuokiossa.
* * * * *
Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En tahdo suurennella sitä — sanoa, että se oli näky tahi jokin yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa verhoa.
Mielestäni oli huomispäivä — vihkiäispäiväni ja isä Danin kiitosjuhlan viettopäivä — ja minä istuin lasioven luona (joka oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.
Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken — isä Danin messupaidassaan, kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan, raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.
Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja kallistuviin portinpieliin saakka.
Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni laulavan:
"Mater purissima
Ora pro nobis."
Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa
äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,
syvän äänensä oman ääneni rinnalla:
"Mater castissima
Ora pro nobis."
Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.
Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.
Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin äitini kuoli:
"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."
Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin aamuruskoa, ja sitten… kuljin leveällä, valkoisella, lumisella ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.
Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!
Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini. Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi hallita tunteitaan ja olla vahva.
* * * * *
Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan. Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät leijailevan taivaan ja maan välillä.
Kuinka ihana on maailma!
Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy jälleen ja… yö on haihtunut.
Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.
Martin Conradin muistelma.
Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen toivonut toivoa vastaan — että matka virkistäisi häntä ja että Antarktiksen ilma parantaisi hänet.
Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.
Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään — tuon järkyttävän tarinan, suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä, sirolla, kauniilla käsialallaan.
Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi palkita!
Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan, joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin — joskin vastahakoisesti — olen oppinut jakamaan hänen suloisen alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään, että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.
Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".
Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun, enkä voinut hänestä luopua — en nyt, kaiken sen jäljestä, mitä hän oli kärsinyt.
Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän, enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.
Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme, oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana, synkkänä, järkkymättömänä.
Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin toiselle puolelle.
Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.
Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:
"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä aikana, poika. Mutta pane merkille — satamaan hän yhtäkaikki lopulta joutuu."
Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.
Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten peittämää hautakiveä.
Polulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.
"Miten on hänen laitansa nyt?" kyselin.
Hän oli hereillä — oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.
"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli hän vastannut:
"Hss! Puhelen äidin kanssa — kerron hänelle, että jätän Isabelin
Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."
Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen" ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.
Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.
Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi — puhtaalla, suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.
Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni — syvä ääni, arvoisan äidin.
Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa. Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja taivas säteili loistoa.
Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo — loo — la — la — mam — maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"
Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta hän teki ristinmerkin.
Ja silloin… tiesin.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."
Tekijä Lukijalle.
Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen. Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja tavallaan jonkin verran reipastunutkin.
Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta. Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää kesti.
Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä… se oli vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen usko.
Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa ilmapiirissä.
Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli nouseva.
Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan eteenpäin".
Martin Conrad Tekijälle.
Langaton — Etelänapamannermaalla (Macquarie Saaren kautta).
Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen. Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna. Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. "Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Loppu.
End of Project Gutenberg's Vaimo, jonka minulle annoit, by Hall Caine