Vaimo, jonka minulle annoit

by Sir Hall Caine

PELASTUNUT.

Sadaskuudes luku.

Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä… Minä vien hänet maalle… hän on paraneva… Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut… Mutta hänen silmänsä… ettekö näe hänen silmiänsä… Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha, aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko hereillä nyt, lapseni?"

Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.

"Onko totta, että näin…?"

"On", virkkoi Mildred.

"Hän ei siis joutunutkaan haaksirikkoon?"

"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi kahden kuluttua."

"Missä hän on?" kysäisin kohottautuen tyynyltäni.

"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua tohtori."

Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.

"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."

"Ei nyt, lapseni. Pane maata."

"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain kysyttävää."

"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.

"Niin."

"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.

Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot syvässä tunnelissa.

"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin kasvoin.

"Entä hän?"

"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."

Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet pienokaisesta selvää — löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen — kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred lähti avaamaan.

Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.

"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."

"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.

"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.

"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"

"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin hänen tulla."

Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti, niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.

Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.

Se oli rakas, vanha isä Dan.

"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten hän virkkoi:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" — tuo sama hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.

Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.

"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte, kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota, eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta vaikka kenenkä onneksi."

Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.

Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt, kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.

Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas… tiesin, tiesin, tiesin!

Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.

Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.

Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten — sitten avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.

Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa — jotka nyt olivat entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat iskeneet oman leimansa — olivat mielenliikutuksen järkyttämät. Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen sielustaan:

"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"

Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.

Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani miehekkään äänen huutavan:

"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."

Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia, tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.

Sadasseitsemäs luku.

Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.

Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.

Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri, että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa ruumiissani.

Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma, että hän todella oli läsnä.

Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.

Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle, ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin 88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.

Toisinaan hän jutteli pienokaisesta — jota hän nimitti "tyttöseksi" — ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova kouristus — joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen "isälliset tunteensa."

"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen vointiaan."

Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle pinkoittain.

Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki — nuo eri aikakausien suuret miehet — ovat saman perhekunnan veljeksiä.

Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että "siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka, sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.

Ja sitten Times, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana, jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni), saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja olivat valmiit sen uudelleen tekemään.

Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.

Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe (hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".

Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi itselleen ja minulle.

Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui tuskaksi.

Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen menestyksen hyväksi.

Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin (vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun jäädessäni kauas alhaalle.

Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.

Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen) selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan (vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui, että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.

Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea, että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala tekisi minulle hyvää.

Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa, että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.

Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän, vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä muisteltavan suurella rakkaudella.

Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone" odotti yhä häntä.

Silloin oli kaikki selvillä — kaikki paitsi yksi seikka, ja se merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan päällä.

Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:

"Mutta uskallatko?"

"Uskallan — mitä?" kysäisi Martin.

"Uskallatko lähteä kotiin minun kanssani?"

Hän vastasi juuri niin kultaisesti kuin odotinkin:

"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin en koskaan enää siellä näyttäydy."

Tahdoin nähdä pienokaista ennen lähtöäni, mutta sitä ei sallittu.

"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.

Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.

Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä. Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja heiluteltiin!

Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi lady Raaksi.

Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa, sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat ilmoille huumaavana myrskynä.

Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan — hiukan vain — tervetuliaisia meille valmistettaessa.

Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani — juttuja, jotka itse aikaa sitten olin unohtanut.

Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen) Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle itselleen.

"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa juoda? Mitä polttaa?"

Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.

Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana (nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä Martinia kädestä pidellen.

Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt maahan ja sulkenut hänet syliinsä.

Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.

Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä huudahtaen:

"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala häntä siunatkoon!" — aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena laulamaan joululaulua hänen ovelleen.

Sadaskahdeksas luku.

Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa", jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen meren kohina.

Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.

Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan, huudahti minulle kuin lapselle:

"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä muita ei ollut huoneessa:

"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi ollutkaan muualla."

Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:

"Poika viipyy, äiti — mikä hänellä lieneekään?"

Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut, kullanhohtava voi ja tuoreet munat — kaikki oli yksinkertaista, maukasta ja runsasta.

Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua toteltiin — minua, minua, minua!

Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään, jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.

Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli saapunut hänen hukkumisestaan.

Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö hän olisi sitä tiennyt — hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?

Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä", hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että hänen poikansa oli tallella.

Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti kuin huuto peräkannelta:

"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.

Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata Lontooseen, huusi Christian Ann:

"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut — himoitsevat ja aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa tarvitsee?"

Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:

"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."

"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika, olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"

"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."

"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"

Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi milloinkaan ollut kipua ja huolta.

Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista — synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.

Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin, tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.

"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian
Ann.

Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin hiukan uutisia miehestänikin — että hän haki avioeroa ja että saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.

Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään) tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan — hän oli entistä hiukan vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".

Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle ("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa helvettiin.

"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie oli lähtenyt… en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."

Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen uudestisyntyminen.

Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että kykenin kävelyretkille Martinin seurassa — pitkin lehväisiä kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta", tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.

Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.

Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni takaisin.

"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä, mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja palatessani tuon hänet mukanani kotiin."

Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä olemassa muuan levottomuuden aihe — Christian Ann. En ollut edes varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.

Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa, auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.

Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon silmiä, sanoi hän:

"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"

Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen vieraan tuloa — leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.

Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja "odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.

Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:

"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"

Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat nauraa.

Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin: "Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.

Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään, näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja puurokauhan tuleen pihtien asemesta.

Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.

Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.

Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui merkillinen seikka.

Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin, hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.

Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen taivaaseen.

"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä — hänen silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat kuin sateen huuhtomat.

Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin ylistyksissäni.

"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?" huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."

Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin — kerroin koko nöyryyttävän jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta korvapuustista.

"Mutta se on kaikki nyt ollutta", sanoin.

"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin, ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.

Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan" mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan voisi mitään mukista" — jolle Martin nauroi niin makeasti, että luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.

Martin Conradin memorandum.

En ollutkaan.

Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että kannattaisi rikkaläjälle viskata.

Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta sitä takaisin — ja korkoineen.

Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin automobiilin Raa-linnaan lähtemään.

Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni, istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.

Matkalla emme puhuneet liikoja — minun tuli säästää voimani parempaan tarkoitukseen — ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.

Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka arvelin Alman äidiksi.

Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät tienneet, milloin hän oli palaava.

"Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn seuraamana.

Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen, että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli avoinna.

Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain muotokuvia — ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.

Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta. Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että äänekkäitä — lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut taloon.

Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata ruoskaa hansikoiduissa käsissään.

Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin istumaan pöydän päähän.

"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."

"Niin olen", vastasin.

"Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua
läsnäolollanne?"

"En varsin. Minulla on vielä hiukan tehtävää, ennenkuin olen
lopettanut."

"Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy
tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain
heittää hänet ulos ovesta."

Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.

"Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne
minun talossani?"

"En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että te
häpeätte näyttää naamaanne missään."

"Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla
miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.

"Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin
asiani muitta mutkitta.

Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta kertaa liian hyvä hänen vaimokseen — mitenkä hän oli kiduttanut häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.

"Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."

"Tommy", sanoin, "tahdotteko astua ulos hetkeksi."

Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti
peljästyneeltä, koetti seurata häntä.

Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven
luo ja suljin sen.

"Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen
armonsa ja minun välillä."

Kurja nainen peräytyi, mutta mies, hampaitaan kiristellen, kävi
vastaani.

"Siis olette tullut omaan talooni taistelemaan kanssani?" hän
huusi.

"Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa
kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."

Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren, joka teki hyökkäyksen minua vastaan.

Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä. Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden, josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin ratsupiiskan hänen eteensä.

"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin, "ottakaa siis tämä evästykseksi."

Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen vuoronsa nyt oli tulossa.

Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:

"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja samoin hänelle teistä."

Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella puolella olevalle kohtaukselle.

Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena, Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".

"Tulkaa päälle, senkin määkivät pukit, tulkaa päälle, tulkaa päälle."

Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.

Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin
minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.

"Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän,
vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.

"Niinpä luulen", vastasin.

"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."

Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se seikka — ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta naurettavilta aaseilta".

M. C.

Sadasyhdeksäs luku.

Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.

Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman), ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen, karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.

Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani) täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta (Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa — tai ehkäpä vain tuo taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut uskomaan niin olevan.

Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen tunteesta, jonka asemani tuotti.

Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani, ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.

Se tulikin viimein — minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.

Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi avonaisen oven kynnykselle.

Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä sattumalta.

Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka sattui silmiini, oli —

"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."

Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista, joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se oli suostunut mieheni anomukseen.

Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat viimeinkin päättyneet.

Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi tunne — häpeän ja nöyryytyksen — ei itseni tähden (sillä mitä minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.

Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni (kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.

Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani, kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni suudelmillaan — jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani asumaan hänen äitinsä kotiin.

"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat, vapaat!"

Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:

"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta — koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt. Tietysti se on inhottavaa — kerrassaan inhottavaa — että tuo kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen, mitä toivoimme — jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut… nyt saatamme koska tahansa mennä naimisiin."

Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:

"Mutta luuletko tosiaankin, että… että meistä nyt voi tulla mies ja vaimo?"

"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."

"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"

"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna — enkä ainakaan huolen aiheena, Martin."

"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"

"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään), "eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua… ottaen huomioon nykyisen asemani… maailman silmissä, tarkoitan?"

Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille, ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.

"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme. Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."

Tämä voitti minut — vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.

Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä minulla oli oikeus siihen.

Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.

Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni, sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut ainakin oktaavin korkeammalle.

Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.

Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni — riistetty tyttöyteni — leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.

Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista, tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.

Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi, joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.

Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia papereittensa ääressä "Aurassa".

Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!
Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!

Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan; minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.

Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa. Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä mahdotonta) olisi isääni tavata.

Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen — sisässäni tunsin niin riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa siunattu pyhimyksenä oli elänyt.

Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani, että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä, missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini ystävä.

Vanha isä Dan raukka! Kuinka hyvä aioin tästä puoleen olla häntä kohtaan!

Sadaskymmenes luku.

Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt, että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi selkänsä oveen — piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden) nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.

"Isä", sanoin, "oletteko kuullut uutisen?"

"Uutisen…"

"Tarkoitan sanomalehtiuutista."

"Vai niin, sanomalehtiuutista."

"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä sanoitte viimein, kun tulin tänne?"

"Viimein…"

"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."

"Olet vapaa… vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"

"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse kertomaan sen minulle."

"Tuliko Martin?"

"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."

"Mennä naimisiin milloin tahansa — niinkö hän sanoo?"

"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että kaikki on yksinkertaista ja hiljaista — ei minkäänlaista juhlimista."

"Yksinkertaista, ja hiljaistako?"

"Aikaisin aamulla — heti messun jälkeen, ehkä."

"Heti messun jälkeen."

"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset sielut, jotka minua rakastavat."

"Armaat, kotoiset sielut…"

"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään — en ainakaan isä raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Ei, ei… nyt, kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Tahdon, että te vihitte meidät, isä Dan — eikä piispa tai joku muu sentapainen, ymmärrättehän."

"Tahdotte, että minä vihin teidät — eikä piispa tai joku muu sentapainen."

"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette sano itse mitään?"

Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.

Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Lapseni…"

"Niin?"

"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa, tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"

"Tietysti uskon."

"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa ja loukkaava sinua. En… en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."

Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja kasvojaan ja sanoin:

"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin, jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä hänen vaimonsa?"

"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen, tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä viime kerralla?"

"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa — joku, joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista tapauksista, eikö totta?"

Isä Dan ravisti päätään.

"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta voi koskaan purkaa."

"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo purkanut."

"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'… Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky kuulu niin?"

"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa… ja vaikka siviililaki on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova minua elämäni loppuun?"

Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan karttuuninenäliinansa ja vastasi:

"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."

"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun kirkon vihkimään meitä."

"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi…"

"Mitä?"

"Sitäpaitsi…"

"Niin?"

"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi ja suuret kiusauksesi, mutta…"

"Mutta mitä, isä rakas?"

"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."

En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan, että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja lohdutti minua.

"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden — katkeran totuuden, tyttäreni."

Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli rukoillut päästä siitä — hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita ja odotuksia.

"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni kautta."

Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen värittömäksi ja harmaaksi — päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs laulu olivat entisellään.

Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani, voimakkaalla, vapaalla käynnillään.

"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua takaa kaikkialla."

Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja sanoi:

"Pikku vaimo parka, missä olet ollut, ja mitä he ovat sinulle tehneet?"

Ja niin kerroin sen hänelle niin hyvin kuin taisin.

Sadasyhdestoista luku.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän.

Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin edestakaisin sen edessä.

"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi pitänyt varottaa sinua."

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.

"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo, armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa — ja kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet — vaikkapa hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"

Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten luokseni leimuavin silmin.

"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi. "Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut lainkaan avioliitto — vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä. Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken jälkeen, mitä olet kestänyt — mitä olet kärsinyt — et koskaan saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää! Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"

Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä hillitsemään.

"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun, 'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet. Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei — ei muuta kuin rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan silti ole penniäkään huonompi."

"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit, jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt — kaikesta ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."

"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita. Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai eivät he koskaan mene naimisiin — eivät koskaan! Heidän on täytynyt sydämissään mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä, eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."

Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä, ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.

"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme, eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä — eikö niin, armaani?… Mitä he siis juttelevat — kirkot ja papit? He ovat avioliiton tosi erottajia — koettaen erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"

Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta; ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan; ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että hänen selvä järkensä — selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja voimakas — pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.

"Siis mitä… mitä meidän on tehtävä?" kysyin häneltä.

"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain jonkun todistajan — todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."

"Mutta isä Dan?"

"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."

Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:

"Olen tavannut isä Danin."

"No niin?"

"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."

Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja pelonalainen.

Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin ulkopuolella sitä hommaa.

Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan ottamaan minulta jäähyväisiä.

Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.

"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan, poissa ollessani", kuiskasi hän.

Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.

Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille, tohtori Conradin luona." Se kuului:

Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene.

Sadaskahdestoista luku.

Hän saapui seuraavana iltapäivänä — rakas arvoisa äitini kalpeine, henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.

Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen, eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.

Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja tuli joka päivä minua hoitamaan.

Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan, paljonko hän niistä tiesi.

Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.

Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle kirjoittaa.

Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin — ei maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme jälkeen.

Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista koulutovereista.

Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle ("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista, jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.

Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani, hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin, sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä hengitin taas armaan Roomani ilmaa.

Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt; ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä ruokoleviä.

Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä olevan kylän ikkunoihin — erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.

Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa Ora pro nobista.

"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.

Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon, värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:

"Mater purissima
Ora pro nobis.
Mater castissima
Ora pro nobis."

Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen sitä lempeästi hän sanoi:

"Mary, minä jätän sinut huomenna."

"Niin pian?"

"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" — ja silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.

Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja sitä seuraavista paljastuksista.

Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä) verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin aikeessa ottaa — mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.

Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani (julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli kehittynyt rakkaudeksi — hän oli kuullut sellaisista tapauksista.

"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!… Oi, tiedän, tiedän, mitä hän sanoo — että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin, julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä voi ikinä tehdä tyhjäksi — et ikinä!

"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.

"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot joutuisivat siitä kärsimään — vaimot ja lapset ennen muita. Etkö huomaa tätä, tyttäreni?

"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.

"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt! Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."

Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa hänet.

"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta…"

"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni vapisivat.

Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten, mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti vastaan.

"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä, mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä ei enää ole olemassa?"

Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt rakkauteni tähden — mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin, kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen minulle.

"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa, tai unhoittaa — en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."

"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän, vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni, on sinulla vain yksi asia edessäsi — luopua siitä."

"Luopua siitä?"

"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä luostariin."

Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun — mitenkä se järkytti minua sydämeni sisimpään — huolimatta kokeistani seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.

Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin arvoisan äidin puhetta — että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani miehelleni.

"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin ole parempi — paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua, muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. — Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena. Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen, tyttäreni?"

Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.

Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet — isosin ja janosin rakkautta — inhimillistä rakkautta, hyvän miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin aina onneton — kurjan onneton.

"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut naiset — löyhät naiset — naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan — julkisessa, ilkeässä ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."

"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies, niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa, ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."

Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö alkoi verhota pimeydellään.

Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.

En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.

Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!

Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni — nyt se oli Jumalani.

Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa, mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko mitään?

Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.

Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.

"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.

Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.

Oi, Jumala! Oi, Jumala! Eikö tässä ollut vastaukseni?

Sadaskolmastoista luku.

Christian Ann oli omalla tavallaan tullut samaan tulokseen.

Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.

Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin, käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.

Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.

Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta korviini kuin rummun ääni.

Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.

"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte isä Danille Mary O'Neillistä?… Että hän palaa Roomaan? Luostariin, niinkö?… Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet, ma'am… Ei missään tarkoituksessa, ma'am… Kiusaus, sanotte? Te ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen voittamista — jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.

"… Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen, pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."

Uusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten —

"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am. Mutta se on yhdentekevää — tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin kuin me muut, ma'am… Mitä Mary O'Neilliin tulee, hänelläkin on, arvelen, jotain parempaa tehtävää… Sen jälkeen kun hän on rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa…"

Uusi keskeytys, ja sitten —

"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa, silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."

Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen katkeneva ääni.

"Mitä sanottekaan, ma'am?… Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia? Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat luostariin, eivät näytä niin ajattelevan… Äiti on äiti, ja vielä lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei. Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee, ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin hänelle, eikö niin?… Isä Dan, te hämmästytätte minua — mitä kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan. Luulin teitä paremmaksi mieheksi — niin luulin, totta toisen kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi, niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule — kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten rasitukseksi…"

Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen ääni —

"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni. Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä elän, ja kultasen tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.

"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee, ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä, onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'…

"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"

Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään — en muuta kuin jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.

Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas oli! Äiteyden mahtava intohimo — jonka toinen mahtava intohimo oli ajaksi tukahuttanut — se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.

Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.

Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin, suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi asia neuvona — jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin, kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä, niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää — olin uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse elämää kalliimpi.

Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.

Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.

Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton, saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani tomuksi ja tuhaksi.

Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.

'Oma, pikku tyttöseni! — Juuri tulin Windsorista. Mainiota!
Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.
Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.
Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan
"Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin
asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.

Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun
palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.

Ja ajattele, kulta.

"Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta Siirapista — joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö, kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei kerrassaan mikään!

Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.

Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon — tai oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla — sillä jokainen päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.

Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä liian lyhyt.

Mart.'

Sadasneljästoista luku.

Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin voitetuksi, oli tuskin alkanut.

Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja oma sydämeni riensi häntä vastaan.

Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja hän toivoi saavansa minut mukaansa.

Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani, kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen? Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi. Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?

— — Ja jos syntiä oli tehty, jos Jumalan lakia oli rikottu, niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?

Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.

Isä Dan oli ollut oikeassa — en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa oli arvoisa äitikin ollut — toiset naiset unohtakoot rikkoneensa jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan, ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi. Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.

Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin, yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen — tiesin aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.

Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä — naisen, joka uskoi jumalallisen käskyn voimaan —, joka ei voinut siitä vapautua? Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?

Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.

Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen. Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja — nyt oli edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.

Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.

Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.

Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan minua pikaisesti, sanoi hän:

"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan kanssani. Suostutteko siihen?"

Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla — että jos vieraalla tohtorilla olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen minulle.

Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä aikaisin aamulla — ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken niitetyn heinän tuoksua.

Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen laaksossa.

Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.

Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä oli ollut minun ikäiseni tytär.

"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.

"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.

Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan) ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne vieläkin vakavammilta.

"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.

"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen, kuinka raskasta se on ollut?"

Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui sitten matalalla äänellä:

"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja unettomuutta ja asunut huonosti ja… ollut alttiina ihmisten kovuudelle?"

Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi, enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa — Bayswaterissa, East Endissä ja Ilfordissa.

"Ja oletteko joskus ollut märkänä, hyvin märkä, läpi koko ruumiinne?"

Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta) olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut salata häneltä tätä tosiseikkaa.

"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?" kysäisi hän.

"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja kyynelsilmin.

"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"

Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun läsnäoloni sanoessaan:

"Arvelette häntä hyvin huonoksi, vai mitä?"

"Siitä juttelemme sitten vastaanottohuoneessanne", sanoi vieras tohtori.

Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni hän alakertaan Martinin isän seurassa.

Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli arkihuoneessa.

"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad — ja pikkunen", sanoi hän.

Sitten tohtorit palasivat takaisin — ensin vieras tohtori, joka koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen tuomiotansa kuulemaan.

"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen, jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja sitten hän kertoi minulle.

En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani. Olisin halunnut elää kauemmin — etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.

Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.

Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden sydäntäni kivisti — hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista naista maailmassa.

Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.

Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.

Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli häntä. Tiesin mitä oli tekeillä — nuo hyvät sielut kuuntelivat portaitten alapäässä.

Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä. Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.

Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset, Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.

Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä, kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta kellekään muulle — varsinkaan ei Martinille.

"Jättäkää minun tehtäväkseni kertoa hänelle", sanoin. "Lupaatteko uskollisesti sen?"

Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.

"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.

Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.

Tämän jälkeen Blackwaterin tohtori nousi ylös lähteäkseen.

"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten leikillisesti hymähtäen:

"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin — meidän täytyy koettaa pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."

Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä, joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen talon harjalla.

Sadasviidestoista luku.

6 p. heinäk. Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko olemuksessani olisi tapahtunut muutos — ruumiillinen ja henkinen muutos — eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia — kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.

* * * * *

8 p. heinäk. Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12 p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua odottaa — kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se kerrottava?

* * * * *

10 p. heinäk. Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy', mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin vuoteessa hänen tullessaan.

"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.

* * * * *

12 p. heinäk. Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun, jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että käytän valkeata.

* * * * *

Myöhemmin. Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat, että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.

Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat "pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille — niin nuorille kuin vanhoille — niin että oli kestänyt neljännestuntia ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"

Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka olin kiihtynyt!

"Joutuun, hoitaja, auttakaa minua veräjälle."

Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten… mikä syleily!

Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö, sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.

Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle), jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin suloista j.n.e.

Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi, ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.

Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä alhaalla puhutaan.

Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".

Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin" milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan, että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän "hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut… Mutta sellaisia me naiset olemme, nähkääs!

Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa (tarkoittaen jäisiä ihmisiä).

Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa sanottiin:

"Hss! Kuulkaapas Maryä!"

"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."

Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.

* * * * *

13 p. heinäk. Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en todella voinut.

Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä olevalla räsymatolla, kasvotusten — Martin kutsuen häntä luokseen, Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin, istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista — kuinka meidän ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa" lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä — niin silloin en hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.

Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun oli siitä lunastus maksettava.

Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle — ennemmin kuolen kuin teen sen.

Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään pitänyt puhua mitään siitä.

Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle — järkyttäisi hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä luopumaan.

Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet — kaikkeen turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.

Voinenko sen tehdä? Voinenko?

* * * * *

15 p. heinäk. Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär! Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.

Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin, sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.

Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään — he tulisivat jumaloimaan minua!

"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät sisään lumisina ja huutavat syötävää!"

Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten (Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa hiipivän ulos huoneesta.

Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.

* * * * *

16 p. heinäk. Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.

Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä, Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.

"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan", sanoi hän.

Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan) asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka pitävät ihmiskunnan orjuudessa.

"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."

"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen kyllin terve silloin, armas."

Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?

* * * * *

17 p. heinäk. Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" — tohtori lukien ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä (tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.

Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.

Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi — minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.

"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.

* * * * *

18 p. heinäk. Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.

On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.

Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään, niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta huolta pitämään.

Tohtori tietenkin tarttui syöttiin siinä silmänräpäyksessä.

"Sen hän tekee — kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."

Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys, sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja… seuraavassa tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät päälletysten viheriällä nurmella.

Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.

Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.

* * * * *

20 p. heinäk. Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!

Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa, sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on tohtori.

Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus, jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan ja sanoin:

"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä sittenkun synnyin — eikö ole, isä Dan?"

"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.

* * * * *

21 p. heinäk. Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli merkitty minun luettavakseni.

"Englantilaisen päärin ja amerikkalaisen perijättären häät."

Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman osan aikaansa Pariisissa.

Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä, hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä — lordi Raan nimen ja arvoaseman.

* * * * *

Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa kantaen.

Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen yöpuvussa olevaa pienokaista.

Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme kaikuvan — mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.

* * * * *

22 p. heinäk. Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.

Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni arvonimen vaatimista — Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän (jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni määrätyn perinnön.

Se pelottaa minua — herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?

* * * * *

23 p. heinäk. Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.

Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.

"Voiko hän sen tehdä — kun minä olen… kun me olemme lähteneet?" kysyin.

Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen jonkun tekosyyn nojalla.

Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä kynttilöineen, hän kuiskasi:

"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."

Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?

Martin Conradin memorandum.

Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja toimia sitä mukaa.

Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja, olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.

Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä vanhaan majaan kahdesta syystä — ensinnäkin luulotellakseen oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli jättävä jälkeensä — se on puolet Ellania.

Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen, oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan rämeiköllä olevalle majalle.

Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.

"No niin… kyllä, kyllä… miksi en tulisi?" virkkoi hän.
"Kyllä tulen, tulen niinkin" — ja hän suoristihe miehen tavalla,
joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.

Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale lordin" kotina.

Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa, saimme viimein selvää siitä.

Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä
kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut
naisihminen kynttilä kädessä.

Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.
Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen
porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.

Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme
tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,
koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:

"Kuka se on, Nessy?"

"Isä Dan ja Martin… tarkoitan sir…"

"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet arkihuoneeseen — alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen keittiöön.

Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.

Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren, rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä. Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.

Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni minuun.

"Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä…"

Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa juureen.

Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet voimattomiksi) sanoen:

"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies — älkää
ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.
Käykää istumaan."

Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää. Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä hattuansa pyöritellen) lausuen:

"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"

"Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.

"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä leikkaus — tiesittekö senkin?"

"Tiesin, monseignor."

"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."

"Senkin tiesin, monseignor."

"Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen, että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"

"Vai siltä kannalta te asiaa katsotte, monseignor?"

"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita toisessa valossa."

"Syntisiä, piispa?"

"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että käytän ankarampaa nimeä heistä — varsinkin toisesta, johon olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi. Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin, kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta, joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi… minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi…"

Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka, vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen sortovallan kahleet.

"Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä! Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se, ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."

"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:

"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin) tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty) miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti tien hänelle?"

"Te täydellä todella tarkoitatte, että minä…"

"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi — joku, joka nyt on täällä, — että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten pettäjä ja kirottu konna…"

"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.

"Lopettakaamme tämä kohtaus", virkahti piispa mahtavasti.

"Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli kielletty ottamasta selvää siitä.

"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla, on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle sormea — minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut, ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet synnytti, ja antanut hänet Kristukselle — ja ellen sitä tee, niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan, riistätte papinkaapuni…"

"Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle. "Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."

Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa voittamana.

"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoi
Daniel O'Neill.

"En vielä, sir", vastasin, "minulla on ensin jotain sanottavaa."

"Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä käsivarret ristissä rinnalla.

"Kyllä sen pian saatte tietää, master Curphy", vastasin.

Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.

"Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:

"Mitä te sitten haluatte tietää, sir?"

"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"

"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."

"Mutta jos hänen isänsäkin kuolee — mitä sitten?"

"Silloin lapsen holhousvalta joutuu — tuomioistuimen
myöntymyksellä — isän perilliselle ja edustajalle."

"Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin —
joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.

"Mahdollisesti."

"Ja mitä hän aikoo tehdä lapsella?"

"Tehdä lapsella?"

Asianajaja sormeili pitkää partaansa ja yritti näyttää äimistyneeltä.

"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"

"Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat… kenties te parhaiten tiedätte…"

"Jatkakaa, sir."

"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen ehtojen nojalla."

Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.

"Laki siis sen myöntää."

"Ellanin laki sen myöntää."

"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset oikeudet joutuvat…"

"Hänen isänsä perilliselle ja edustajalle."

"Tarkoitatteko jälleen tätä ladyä?"

"Ehkäpä."

Tuolin takana seisova nainen alkoi näyttää rauhattomalta.

"En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."

"Niin on, rouva — niin on, se juuri on tarkoitus."

"Daniel!" huudahti hän.

"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."

Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen pystyyn huutaen:

"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni — ainakin mitä siitä on jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en salli!… Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko? — naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla — ennen tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala…"

"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.

Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin kuin kykenin ja sanoin:

"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana seisovalle naiselle — hän on ne nähtävästi ansainnut."

"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä on jo toki liian julkeata — että tulette tähän yksinäiseen taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön luonteesta — te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet: oman äitinne taloon — oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten sairas ystävämme tässä sanoo."

Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:

"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."

"Miksikä ei, sir?"

"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi häväistä sitä."

"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte väkivallalla?… Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia, herra Curphy?"

"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle, joka näyttää olevan käynnissä täällä."

Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.

Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin saatoin:

"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta — ehkäpä kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle, että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"

"Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.

"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen — se on, minä menen teidän ja teidän ja teidän ja teidän luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."

Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.

Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi sumun ja monien oikoteiden valtatielle.

Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa — kuolevan, omaa tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen) vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa saaliinjakoa.

M. C.

Sadaskuudestoista luku.

25 p. heinäk. Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut — kuoli eilen leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei uskonut sitä tarpeelliseksi.

Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon — hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.

Tuskin voin sitä käsittää — että hän on tiessään — tuo voimakas, kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat koko talon tärähtämään.

Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana — talonpoikana, mutta sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).

Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton Nessy MacLeod esti häntä siitä. — Nessy kuuluu levittelevän kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.

Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas, hännystelijä, herrastaja — taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä piestä."

Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.

Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni, niin toki anteeksiantamukseni.

* * * * *

26 p. heinäk. Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata. Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.

Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin, ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun on pitkitettävä sitä.

Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan, ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina väijyksissä paljastaakseen minut.

Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:

"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"

"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.

"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään — minulle", vastasin.

Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:

"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa ja sitten katoaa."

Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?" kuulin hänen poismennessään voihkivan:

"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."

* * * * *

27 p. heinäk. Minun täytyy pitkittää sitä — minun täytyy, minun täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi se hengen minulta.

En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.

Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena — ja Englannin maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille — esimerkiksi minulle. Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta, ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen laulaessa hänelle sielumessua.

Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!

Loppupäätös — minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja mitä sanoo.

* * * * *

28 p. heinäk. Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena, kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.

Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen käsiksi omaisuuteensa.

Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun — että hänen oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!

Kun Tommy vanhus kuuli puhuttavan oikeusjutusta, virkkoi hän:

"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."

* * * * *

29 p. heinäk. Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään. Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".

Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun. Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua — monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.

Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.

Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta keskiyöllä totuus välähti mieleeni — minä käyn päivä päivältä ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.

Loppupäätös — minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan tästä puoleen.

* * * * *

30 p. heinäk. Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan välillä olisi kilpajuoksu — kumpi meistä ensin ennättää, ja toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.

Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä — vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin kymmenentenä päivänä — vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.

Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.

Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.

* * * * *

31 p. heinäk. Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso! kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!

Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni sanastani.

Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä, että hän oli peräti ihmeissään — ei voinut ymmärtää mitenkä minä vielä elin — eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen avulla.

Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "Milloin?"

Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi tahi ainakin tyytyväiseksi.

Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli) murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!

* * * * *

Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta — että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut pakko tehdä samaa — jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo — monen — mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.

* * * * *

1 p. elokuuta. En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle kaulalle pantavaksi.

Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa, ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen, jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman Ei-sanansa!

* * * * *

2 p. elokuuta. Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän tietää, sillä luostarista hän ei enää ole puhunut mitään — sanoihan vain (niin hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa, hän kun itse oli levon tarpeessa.

Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta (tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.

Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa (aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.

Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain unelmaini tosiksi muuttuvan.

En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen hänellä nyt olevan kaksi äitiä — isoäiti, joka oli hoitava häntä meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet kouluun, kun hän on kyllin vanha.

Niin että pienokaisesta ei ole enää mitään huolta.

Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta totuutta?

Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.

* * * * *

3 p. elokuuta. Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna, että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen, jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa — äitini näköinen, kuten hän oli viimeisillään.

Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina lapsi — nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.

Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä, kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me itse asiassa kaikki olemmekaan — lapsia vain!

* * * * *

4 p. elokuuta. Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä — asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan — mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi, sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty palaamasta hiippakuntaansa.

Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin jaettavaksi Ellanin köyhille!

Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta, yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.

Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka Jumala ohjaa kaikkea!

* * * * *

6 p. elokuuta. On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin — kaksi sijaa ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.

Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle — suureen Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!

Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen, voin olla uljaskin.

Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja…

* * * * *

7 p. elokuuta. Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa — ainakin minä voin. Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin valtameren aalto.

Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.

Mary O'Neillin kirje Martin Conradille.

9 p. elokuuta kl. 6 e.p.p.

Oma rakkaani. — Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.

Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava talvimajoissa.

Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.

Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni — rakkaus äitiini, pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut, enkä voi enää kauan elää.

Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.

Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän viime hetkeen asti.

Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua. Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan "Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen tuntisi tällä tapaa — enhän?

Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki! Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut edessäni — meidän molempain edessä.

Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän — kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.

Oh, kyllä tiedän, mitä aiot sanoa, kulta.

"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden, tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi, rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea. Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.

Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä estämässä tässä maailmassa' — Jumalallinen Käsky. Siunattu Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi, eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?

Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua — tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.

Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi — olla oma käskijäni ja sieluni valtias.

Ei pidä sinunkaan sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan armonsa siivillä.

Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä sittemmin tapahtui — ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa — jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt, en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan pelastuksekseni.

Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt elossa.

Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani. Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se taivaassa rekisteröity.

Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla — sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään syyn nojalla.

Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on verissä.

Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini, on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.

Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja, vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa — tuskinpa tuokiotakaan — ja sitten saamme olla yhdessä halki koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka voitollista!

Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon. Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani, jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä mielelläni lähden — sillä olen vakuutettu siitä, että sillä hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.

Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina — rakkaus on kuolematon.

En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin — jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin toisestakin syystä, naisena — saadakseni nauttia rakkautta ja kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.

Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on niin suuri syy olla kiitollisia.

Ja sitten pienokainen — minun oli ennen tapana ajatella, että olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään (kuten minulla on omastani) — muistoa, jota hän voisi helliä ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut — paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä silmillä.

Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta ajatella — että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (sinun Marysi) vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on voittosi?

Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut. Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, — annan sinulle tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.

Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin etten huoli selitellä sen enempää.

Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin, niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin kirjoittanut monen naisen elämäkerran.

Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös, tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut, varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.

Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei pienokaisenkaan aikana.

Vaikka kuka tietää?

Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä — viisisataa jalkaa merenpintaa ylempänä — joka järkkymättömänä kulki kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.

Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä, rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.

* * * * *

Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii minua kuristamaan.

Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi, etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun asti.

Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta, jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi — aina siitä ajasta asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni — jokainen yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.

Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen. Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa — siunausta.

Minä olen paljon iloinnut elämässä, rakas — iloinnut maailman kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta, joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani, rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta lapsestani ja ennen kaikkea — ennen kaikkea sinusta.

Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.

Niinpä hyvästi, rakkahimpani — vain vähäksi aikaa!
Rakkahimpani, Hyvästi!

Mary O'Neill.