Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa / Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista

by Sir Thomas Malory

ARTHUR KUNINGAS

Miekan ihme.

Kun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa suuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan, ja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika, Arthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä vain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.

Kummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se tapahtui.

Vähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen sillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi. Kuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin otti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin se annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä mukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli antanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin sanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden Uther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia useassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi annettava.

Sinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin ja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja kääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle, jonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko oli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi annettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän miehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo rakasti sitä kuin omaa lastansa.

Ei ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui ankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna. Paroonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä olisi paras tehdä.

"Tässä ei mikään lääke auta", Merlin sanoi, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther kuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua."

Niin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan vuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:

"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä valtakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?"

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:

"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani."

Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.

Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin tiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua.

Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.

Ensimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat:

"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas."

Silloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.

Silloin arkkipiispa sanoi:

"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja älköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse."

Sitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki lordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat kirjoituksen, niin monet heistä — ne, jotka tahtoivat tulla kuninkaaksi — koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei yksikään saanut sitä liikahtamaan.

"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä", arkkipiispa virkkoi, "mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta asettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa vartioimaan."

Niin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi koettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit määräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat tjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen vuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä arkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken miekan oli voittava.

Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.

Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä hakemaan.

"Mielelläni sen teen", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla ilman miekkaa."

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy siis tulla tulla tämän maan kuningas."

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

"Veljeltäni Arthurilta", Kay herra virkkoi, "sillä hän sen minulle toi."

"Kuinka sinä sait tämän miekan?" Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

"Nyt ymmärrän", Ector herra virkkoi, "että sinusta täytyy tulla tämän maan kuningas."

"Minkä tähden minusta", Arthur virkkoi, "ja mistä syystä?"

"Herra", Ector sanoi, "siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se, joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti."

"Eipä se ole vaikeata", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut; ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei liikahtanutkaan.

"Koetapa nyt sinä", Ector herra sanoi Arthurille.

"Kas näin", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni", Arthur virkkoi, "minkä tähden te notkistatte minulle polvianne?"

"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette korkeampaa sukua kuin luulinkaan."

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette kuninkaaksi?" ritari kysyi.

"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin", Arthur sanoi, "sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin."

"Herra", Ector sanoi, "en pyydä teiltä mitään muuta kuin että teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne hovimestariksi."

"Niin on tapahtuva", Arthur sanoi, "ja kautta kunniani, kukaan muu ei ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa."

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi, joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi. Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa — sellaisia ritareita, joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin hän oli enin luottanut — ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki kansa huusi yhdestä suusta:

"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme kuoliaaksi."

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin kauan kuin hän eläisi.

Lujan linnan piiritys.

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta, aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa. Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille, joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä, tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen näkivät, ja kysyivät häneltä:

"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?"

"Herrat", Merlin sanoi, "hän on tehty kuninkaaksemme sentähden, että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita."

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot, nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli tehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja puhua heidän kanssaan.

"Älkää heitä säästäkö", hän sanoi, "vaan vastatkaa heille niinkuin heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät."

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui, että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

"Mitä aiotte tehdä?" Merlin sanoi kuninkaille; "parempi olisi teille, että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän."

"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista", ilkkui Lot kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää ahdistamasta.

Kuninkaiden taistelu.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle, että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

"Hyvin puhuttu", Arthur sanoi, "minä kiitän teitä rohkeudestanne; mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet, niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman neuvonsa."

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

"Varoitan teitä ajoissa", Merlin virkkoi, "koska teidän vihollistenne voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy taisteluun."

"Mitä on tehtävä?", paroonit kysyivät.

"Ilmoitan teille neuvoni", Merlin virkkoi. "Meren tuolla puolen on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään, ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt ajattelette tästä neuvosta?"

"Se on hyvä neuvo", sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi. Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää heille sana, eivätkä he vitkastelisi.

Turmion ennustus.

Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt, että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa, hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä, kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

"Syytä on kyllä ollakseni surullinen", Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan, että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin ja kaikki hänen ritarinsa.

"Ken olet sinä", kysyi Arthur, "joka kerrot minulle tällaisia uutisia?"

"Minä olen Merlin", sanoi tietäjä, "ja minä olin sekin, joka oli täällä pojan muodossa."

"Ah", virkkoi Arthur kuningas, "tepä olette ihmeellinen mies, mutta minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla taistelussa."

"Älkää ihmetelkö", Merlin virkkoi, "sillä se on Jumalan tahto, hän rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan päällä. Mutta minä saattaisin murehtia", vanhus lisäsi, "sillä minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema — minut pistetään elävänä maan sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman."

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen. Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat "Vivien", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan, kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.

Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui, ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria, niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.

Lähteen ritari.

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan. Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: "Tämä on sinun äitisi." Ja silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi, että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento", sanoi Arthur, "ottaaksesi niin korkean arvon hartioillesi."

"Herra", Griflet virkkoi, "minä rukoilen teitä tekemään minut ritariksi."

"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet", sanoi Merlin, "sillä hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti."

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

"Mutta nyt", hän sanoi, "koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin sinun täytyy antaa minulle lahja."

"Mitä vain tahdotte", Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa, kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi. Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: "Hyvä ritari, miksi te työnsitte alas minun kilpeni?"

"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne", sanoi Griflet.

"Parempi on teidän olla tjostaamatta", sanoi ritari, "sillä te olette nuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään minun voimieni rinnalla."

"Oli miten oli", Griflet sanoi, "mutta minä tahdon tjostata teidän kanssanne."

"En mielelläni siihen suostu", sanoi ritari, "mutta koska minun täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?"

"Herra, minä olen Arthurin hovista."

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen, niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa, kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas ratsasti niitä vastaan ja huusi: "Paetkaa, moukat!" Ja silloin he pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

"Voi Merlin", Arthur virkkoi, "täällä sinä olisit joutunut surmasi suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!"

"Enpä suinkaan", Merlin virkkoi, "sillä minä olisin voinut pelastaa itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala sinua varjele."

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui asestettu ritari tuolilla.

"Herra ritari", Arthur virkkoi, "minkä vuoksi sinä oleskelet täällä, niin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta."

"Tätä tapaa minä olen käyttänyt", Pellinore sanoi, "ja tahdon sitä käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo."

"Minä tahdon parantaa sen", virkkoi Arthur.

"Se ei onnistu", sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti äkkiä miekkansa.

"Antakaahan olla", ritari virkkoi, "kauniimpaa on meidän molempien rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan."

"Niinpä niinkin", vastasi Arthur, "jos minulla olisi enemmän peitsiä."

"Minulla on kyllä", Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

"Älkäähän vielä", sanoi ritari, "te olette taitavin tjostaaja, jonka minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä vielä kerran tjostaamaan kanssani."

"Olkoon menneeksi", Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: "Minä koettelen sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut kunniani ratsun selässä", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi, niin sinun pitää kuoleman."

"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa", Arthur kuningas sanoi, "mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin häpäisen itseni." Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan kuin sinä luuletkaan."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Pellinore.

"Arthur kuningas."

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

Excalibur miekka.

Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin", Arthur sanoi, "surmasitko sinä tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla."

"Älkää huolehtiko", Merlin sanoi, "sillä hänellä on vähemmän hätää kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja täst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack."

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: "Minulla ei ole miekkaa."

"Ei ole väliä", Merlin sanoi, "tässä on lähellä miekka, joka tulee teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini."

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

"Katsokaa", Merlin sanoi, "tuolla on miekka, josta minä puhuin."

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

"Mikä neito tuo on?" kysyi Arthur.

"Se on Järven neito", Merlin sanoi, "ja tuossa järvessä on kallio ja sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne, puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon miekan."

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur vastasi neidon tervehdykseen.

"Neito", Arthur sanoi, "mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole miekkaa."

"Arthur herra kuningas", sanoi neito, "se miekka on minun; sen nimi on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin 'Leikkaa terästä'. Jos lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte tuon miekan."

"Kautta kunniani", sanoi Arthur, "saatte minkä lahjan vain tahdotte."

"Hyvä", sanoi neito, "astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään lahjaani, kun aikani tulee."

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?" kysyi Merlin.

"Minusta miekka on parempi", vastasi Arthur.

"Te olette kerrassaan ymmärtämätön", Merlin virkkoi, "sillä huotra on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti huostassanne."

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.

Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta, vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen. Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon herraa varten.

Pyöreä pöytä.

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

"Se on oikein", Merlin sanoi, "sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän kuin muita?"

"On", Arthur kuningas sanoi, "minä rakastan Guinevereä, Cameliardin kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä saatan."

"Herra", sanoi Merlin, "mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä kaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte — joll'ei teidän sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt, niin vaikea on enää kääntyä takaisin."

"Se on totta", Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui suuresti.

"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut", hän sanoi, "että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun aikanani surmansa saanut."

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni", hän sanoi, "sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet."

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan kunnioitustanne Arthur kuninkaalle." Ja niin he nousivat ja kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika, ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

"Pyydä", kuningas sanoi, "ja minä annan sinulle."

"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä, jona otatte Guineveren avioksi."

"Teen sen mielelläni", Arthur kuningas sanoi, "ja tahdon osoittaa teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani."

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että
Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

"Herra", sanoi Merlin, "niillä paikoilla ei ole istuva ketkään muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei ole vertaista oleva."

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te sen ansaitsette."

Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen
Gaherisille:

"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja joka on ylen terävä."

"Älkää sitä nyt tehkö", Gaheris sanoi, "sillä minä olen vasta asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa."

"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte", virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille, jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän mieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että he aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion; ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.

Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

"Mitä nyt teemme?", Arthur kuningas sanoi, "me olemme aika pulassa."

"Käykäämme jalkaisin", sanoi Uriens kuningas, "kunnes kohtaamme jonkin asumuksen."

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan maallista olentoa.

"Tulkaa", sanoi Arthur kuningas, "menkäämme katsomaan, mitä tuossa laivassa oikein on."

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni ja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

"Keitä te olette, jotka niin valitatte?" Arthur kuningas sanoi.

"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina", he sanoivat, "ja useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset kauemman ja toiset vähemmän aikaa."

"Mistä syystä?" kysyi Arthur.

"Saatte kuulla", ritarit sanoivat.

"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan. Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä, olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa, niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin voimme pystyssä pysyä."

"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: "Mitä kuuluu?"

"En tiedä", Arthur virkkoi.

"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä."

"Se on kovaa", Arthur sanoi, "mutta ennemmin tahdon taistella ritaria vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun."

"Niin on tapahtuva", sanoi neito.

"Minä olen valmis", sanoi Arthur, "jos minulla vain olisi ratsu ja varukset."

"Teiltä ei ole mitään puuttuva", neito vastasi.

"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin hovissa."

"Ette suinkaan", neito sanoi, "minä en ole koskaan ollut siellä, minä olen tämän linnan herran tytär."

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi. Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla, vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa. Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia, sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia, eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan."

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan le Fayn luota.

"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään, jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren."

"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte", Accolon sanoi. "Ja minä olen pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen kuoleva. Nytpä ymmärrän", hän lisäsi, "että Morgan le Fay on tehnyt kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?"

"Siitä saatte olla varma", sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan. Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito, joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan tervehdyksensä."

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät, niin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa. Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä, ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä, sanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra, eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista taisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.

Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut, niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

"Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni."

"En", Arthur sanoi, "sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut taistella niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani. Ja senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi."

"No niin", sanoi Accolon, "siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni. Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma." Ja niin sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa Excalibur.

"Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani", hän huusi, "ja paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt."

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen niin kauaksi kuin saattoi.

"Oi ritari", hän sanoi, "nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne iskut, mitkä minä olen saanut." Ja hän karkasi koko voimallaan hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

"Nyt minä surmaan sinut", Arthur sanoi.

"Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa", Accolon sanoi, "sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee."

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt tuon ritarin.

"Sano minulle", hän virkkoi, "taikka minä tapan sinut, mistä maasta sinä olet ja mistä hovista."

"Herra ritari", Accolon herra sanoi, "minä olen Arthur kuninkaan hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon."

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

"Oi herra ritari", hän sanoi, "pyydän, sanokaa minulle kuka teille tämän miekan antoi."

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le Faysta kuningatar.

"Mutta nyt siitä ei tule mitään", sanoi Accolon, "sillä minä olen varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden, niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä hovista."

"Oi Accolon", Arthur sanoi, "tiedä siis, että minä olen Arthur kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt."

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

"Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!"

"Kyllä armahdan sinua, Accolon herra", Arthur sanoi, "sillä minä näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut suostumaan ilkeyteensä."

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille mitä oli tapahtunut.

"Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi iskuakaan isketty", hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: "Oi herrat, tämä jalo ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun, on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!"

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan. Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän aseensa ja varuksensa.

"Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin jumalauta sen saat maksaa hengelläsi", sanoi kuningas.

"Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä, että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin Damas herra konsanaan."

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

"Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran."

Jalokivi viitta.

Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi, että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

"Voittehan odottaa", Guinevere kuningatar sanoi, "siksi kun teidän veljenne kuningas tulee."

"Sitä en voi", sanoi Morgan le Fay, "sillä minä olen saanut niin kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä."

"Vai niin", Guinevere sanoi, "lähtekää sitten milloin tahdotte."

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa, ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa, sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

"Vai niin", sanoi Morgan le Fay, "älköön kukaan teistä herättäkö häntä, ennenkuin minä sen teen."

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen näki, niin häntä kiukutti kovin ett'ei hän voinut saada miekkaa herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

"Voi teitä", Arthur sanoi, "huonosti te olette minua vartioineet!"

"Herra", sanoivat he kaikki, "me emme uskaltaneet olla tottelematta teidän sisarenne käskyä."

"Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa", kuningas sanoi, "ja käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä ratsu ja tulla minun kanssani."

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

"Herra," sanoi tuo köyhä ukko, "juuri ikään kulki tästä muuan lady ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne metsään."

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn, ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett'ei hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven rannalle ja sanoi: "Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei ole saava tätä huotraa." Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

"Ah", kuningas sanoi, "tässä näette Jumalan koston, ja minua murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut."

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: "Herrat, nyt me saamme mennä, minne tahdomme."

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä mitä kuningas koskaan oli nähnyt.

"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut."

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken."

"Sanokaa vain", kuningas virkkoi, "mitä tahdotte."

"Herra", sanoi neito, "älkää millään muotoa panko tuota viittaa päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan panna sen päällensä."

"Hyvä", sanoi Arthur kuningas, "tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte." Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli lähettänyt: "Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka olette tuonut."

"Herra", sanoi neito, "ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua."

"Jumalauta", Arthur sanoi, "sinun on pitäminen sitä viittaa, ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme."

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän sanoi Uriens kuninkaalle:

"Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua, ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun hovistani."

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

"Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin", hän virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: "niin me nyt menetimme kaksi kelpo ritaria yhden sijasta."

Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan, ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille. Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä, joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi, että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran, Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen, kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta, ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden, ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen sanoa, mitä se merkitsi.

"Herra", sanoi filosofi, "se lohikäärme, josta sinä uneksit, tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia, jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia, joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain voittajana eteenpäin."

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

"Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi", virkkoi mies lopuksi, "ja koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme."

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se on suuri onnettomuus! Parhaimman valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett'en ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies, voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?"

"Kyllä, herra", tuo kunnon ukko sanoi, "katso tuonne missä näet nuo molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa."

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle. Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi hän niin valitti.

"Herra ritari, puhu hiljaa", nainen vastasi, "sillä tuolla on piru itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut. Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar, joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan puoliso — tuo hirviö hänet surmasi."

"Rouva", sanoi kuningas, "minut on lähettänyt Arthur kuningas, se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen vasalleistaan."

"Yhhyh, vai keskustelemaan!" sanoi leski. "Se peto ei välitä kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella."

"Hyvä", Arthur sanoi, "kaikista teidän pelottavista puheistanne huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni."

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

"Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä minun käteni kautta surmasi saava."

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä. Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

"Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani ja rautanuija", virkkoi Arthur kuningas. "Ja mitä aarteisiin tulee, niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä muusta."

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään kuningasta. Mutta hän vastasi:

"Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne."

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi, jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.