JÄRVEN HERRA LANCELOT
Metsän vahva ritari.
Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi petoksen tai taikajuonien kautta.
Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla ritarillisuudellansa.
Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.
Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun, joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:
"Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme kelpaa levätä."
"Oikein puhuttu", Lancelot herra virkkoi, "sillä seitsemään viime vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt."
Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.
Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.
Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti hiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.
Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen, joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä, tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua. Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.
Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja hän päätti kostaa veljensä puolesta.
Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.
"Sepä oli aimo isku", tuo vahva ritari virkkoi, "ja ritarin tavoin olet sinä minua pidellyt." Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.
Sen ritarin nimi oli Turquine herra.
"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan muu ritari näinä kahtenatoista vuotena", hän sanoi Ector herralle, "niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi minun vankinani koko elämäsi ajan."
"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa", Ector herra virkkoi.
"Se surettaa minua", virkkoi silloin Turquine herra.
Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. "Voi", hän sanoi, "missä on minun veljeni Lancelot herra?"
"Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen luotaan", Lionel virkkoi, "ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa."
"Voi", ritarit silloin virkkoivat, "jollei Lancelot herra meitä auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä vastaan."
Neljä kuningatarta.
Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja jott'ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.
Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.
"Älkäämme riidelkö", virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan sisar, "minä panen hänet lumoukseen, niin ett'ei hän herää kuuteen tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten meistä, kenen tahtoo."
Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja virkkoi: "Mitä kuuluu?"
"En saata sanoa, jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "sillä minä en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell'en ehkä taikuuden kautta."
"Herra", virkkoi neiti, "pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa saatte kuulla enemmän."
Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla kaikkia mukavuuksia.
Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he tiesivät kyllä, kuka hän oli — Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan poika, jaloin ritari maailmassa.
"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay, Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään."
"Se on vaikea seikka", Lancelot herra virkkoi, "että minun täytyy joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja."
"Vai niin", kuningattaret virkkoivat, "sekö siis on vastauksenne, ett'ette meistä huoli?"
"Niin on, kautta kunniani", Lancelot sanoi, "minä en huoli teistä kenestäkään."
Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.
Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden päivällistä, ja hän kysyi: "Mitä kuuluu?"
"Totisesti, jalo neito", Lancelot virkkoi, "ei elinikänäni ole ollut näin huonosti asiat."
"Herra", virkkoi neito, "se surettaa minua, mutta jos te tottelette minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni."
"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret, sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria."
Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.
"Jalo neito", Lancelot virkkoi, "sanokaa minulle isänne nimi, niin annan teille vastauksen."
"Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti kolme Arthur kuninkaan ritaria."
"Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi", Lancelot virkkoi, "ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan teitä ja teidän isäänne tuona päivänä."
Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä häntä tapaamaan.
"Kaikki on tapahtuva", Lancelot herra virkkoi, "niin totta kuin olen rehellinen ritari."
Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja ratsasti pois.
"Jalo neito", hän virkkoi, "en teitä petä, niin totta kuin Jumala minua armahtakoon."
Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän, eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.
Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. "Sentähden olen palveleva häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa", hän virkkoi lopuksi.
"Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina", sanoi kuningas.
"Niin olette, herra", Lancelot virkkoi, "enkä teitä petä, sillä olen sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle, herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin kuninkaan seurassa?"
Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja ett'ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat riittäneet.
"Herra", Lancelot virkkoi, "koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin ja ett'ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä olen."
Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.
Kartano kaalamon luona.
Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella taistelua ja antaa palkinnon.
Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan ritaria olivat niiden joukossa.
Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.
Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta joutuivat tappiolle jokainen.
Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.
Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle kalliita lahjoja.
Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa, joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun. Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:
"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta kuin olen rehellinen ritari."
Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään, jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he tervehtivät kumpikin toisiansa.
"Jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "tiedättekö, onko näillä tienoin mitään seikkailuja saatavissa?"
"Herra ritari", neiti sanoi, "tässä on aivan lähellä seikkailuja saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua."
"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin", Lancelot virkkoi, "sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne."
"Vai niin", neiti virkkoi, "sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta, ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari olet."
"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven herra Lancelot."
"Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja, jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista, jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa."
"Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon ritarin luokse."
Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.
Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli, että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.
Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat tarttuivat peitsiinsä.
"Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta nyt itseäsi!"
"Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun sinut ja kaikki sinun kumppanisi", sanoi Turquine herra.
"Jopa lupaat liikoja", Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät, ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin rajusti, ett'eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.
"No, kumppani", Turquine herra virkkoi, "pidätä kättäsi hetkinen ja sano minulle mitä sinulta kysyn."
"Anna kuulua", Lancelot virkkoi.
"Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä sinua petä, niin kauan kuin elän."
"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra vastasi, "mutta koska minä saan sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli kaikkien muiden?"
"Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole Lancelot."
"Nyt minä huomaan", Lancelot herra virkkoi, "että minä olen semmoinen mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut taisteluun, tee parastasi!"
"Ah Lancelot", Turquine sanoi, "sinä olet kaikista ritareista tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."
Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.
Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja virkkoi:
"Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte, mutta minulla ei ole ratsua."
"Jalo herra", neito sanoi, "ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit."
Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett'ei Gaheris panisi pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.
"En suinkaan, jalo herra", Gaheris virkkoi, "minä tahdon että te omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut, teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle nimenne."
"Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon, niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa."
Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin irroitti toinen toisensa kahleet.
Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä he näkivät että hän oli haavoittunut.
"Älkää minua kiittäkö", Gaheris virkkoi, "Lancelot teidän ryövääjänne surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa hän pyytää odottamaan hovissa."
"Sitä emme tee", veljekset sanoivat, "me tahdomme löytää hänet, jos meille on elonpäiviä suotu."
"Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet, ennenkuin menen hoviin", Kay herra virkkoi.
Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.
"Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi", Kay herra virkkoi, "sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää."
Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.
Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.
Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut, auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.
"Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja", Lancelot sanoi, "ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito, ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan hänelle ritarin tapoja."
Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.
Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito kirkasi.
Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.
"Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!" hän huusi. "Kuka sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?"
Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan, vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.
"Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut, ja se on totta", neito silloin virkkoi. "Sillä samoin kuin Turquine herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän herra Peris."
"No, neito", Lancelot virkkoi, "tahdotteko minulta vielä jotain palveluksia."
"En, herra, en tällä kertaa", neito virkkoi, "vaan Kristus teitä varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan kaikista ritareista maan päällä."
Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.
Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti sillan yli ilman hänen lupaansa.
"Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?" Lancelot herra sanoi.
"Sinulla ei ole valitsemisen varaa", moukka sanoi ja tavoitti häntä isolla raudoitetulla nuijalla.
Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi ilkiön pään.
Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat Lancelot herralle.
"Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän linnamme pääportinvartijan."
Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan. Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:
"Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!"
Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan hartioihin ja tappoi hänet.
Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.
"Sillä, herra", he virkkoivat, "me olemme useimmat olleet täällä vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta."
"Ihanat neidot", Lancelot virkkoi, "minun nimeni on Järven herra
Lancelot."
"Ah, herra", naiset virkkoivat, "tottakai sinä se oletkin, sillä niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan, sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua."
"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti", Lancelot virkkoi, "ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani. Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja, ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on."
"Tämän linnan nimi on Tintagel", naiset sanoivat, "ja se oli jonkun aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa."
"Vai niin", Lancelot virkkoi, "kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna kuuluu."
Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.
Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen, ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä. Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni nukkumaan ja vaipui pian uneen.
Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.
"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "tuota yksinäistä ritaria minun tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä olisin osallinen hänen kuolemaansa."
Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas lakanalla noiden neljän ritarin luokse.
"Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni", hän huusi, "ja heretkää ahdistamasta tuota ritaria!"
Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra, ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi kaikki ritarit maahan.
Silloin he kaikki huusivat: "Herra ritari, me antaudumme teille, koska olette verrattoman voimallinen mies."
"Vai niin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä en salli että te antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en muuten."
"Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari", he virkkoivat, "sillä mehän ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll'ette te olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle."
"Ajatelkaa tarkoin", Lancelot virkkoi, "sillä teidän on valitseminen saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee antautua Kay herralle."
"No hyvä", he sanoivat, "koska te olette säästänyt meidän henkemme, niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette."
Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.
Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.
Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. "Herra", hän virkkoi, "minä luulin että te olitte vuoteessanne."
"Niin olinkin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä nousin ja hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani."
Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli pelastanut hänet kuolemasta.
"Herra", Lancelot virkkoi, "minä en ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän sopii levätä ja koota voimia."
Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa huoneessa.
Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan. Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja jätti hyvästit isännällensä ja lähti.
Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen varuksensa ja ratsunsa.
"Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan, kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti ratsastaa rauhassa."
Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.
Vaarojen kappeli ja häijy velho.
Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa. Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden ohi eikä sanonut sanaakaan.
"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra", sanoivat ritarit, joille teltat kuuluivat. "Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän."
"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin ylen kopea", sanoi yksi ritareista, "ja saatte nähdä kuinka minä häntä pitelen." Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.
Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.
"No, anna jo olla", Lancelot virkkoi, "minä en ollut silloin kaukana sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata."
"Suur' kiitos hyvyydestänne", Raynold herra virkkoi, "ja minä uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me näemme kyllä, että te ette ole Kay herra".
"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä", Lancelot vastasi, "sillä teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää."
Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi matkaansa.
Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki — ne olivat: Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra. Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat, että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi matkaansa naureskellen.
"Mitäs te sanotte tästä teosta", Gawaine virkkoi, "että yksi peitsi on kaatanut meidät neljä."
"Piru hänet periköön", sanoivat he kaikki, "sillä hän on sangen väkevä mies."
"Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi", Gawaine virkkoi, "sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla."
Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä, ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.
Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.
"Oi ritari", hän huusi, "liian paljo murhetta sinä olet minulle tuottanut!"
"Miksi te niin sanotte?" Lancelot herra virkkoi. "Minä en ole tälle ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne tähden."
"Totisesti, herra", nainen virkkoi, "minä tiedän että te ette ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, — siitä minä olen pitävä huolta."
"Mikä oli teidän puolisonne nimi?" Lancelot herra kysyi.
"Herra", nainen virkkoi, "häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka hänet surmasi."
"Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon", Lancelot herra virkkoi, ja niin hän lähti.
Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka tunsi hänet hyvin.
"Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!" sanoi neito, "minä pyydän ja rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat."
"Tämäpä on ihmeellistä", Lancelot virkkoi, "mutta mikä on teidän veljenne nimi?"
"Herra", neito sanoi, "Meliot de Logres on hänen nimensä."
"Se surettaa minua", Lancelot virkkoi, "sillä hän on Pyöreän pöydän ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin."
"Silloin, herra", virkkoi neito, "seuratkaa tätä valtatietä, niin se vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän seikkailun."
Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille, niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.
Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen nähnyt ritarien kantavan.
Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria, jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle. Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina. Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.
Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan, ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä silkkivaippaan.
Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi. Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti miekan käteensä ja meni ulos kappelista.
Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit alkoivat julmistuneina puhua:
"Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä olet kuoleman oma!"
"Joko elän tai kuolen", Lancelot virkkoi, "niin suuret sanat eivät saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!" Ja niin hän tunkeusi heidän lävitsensä.
Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:
"Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman oma!"
"Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan", Lancelot virkkoi.
"Vai ei", neito virkkoi, "jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan, niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta."
"Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin", Lancelot virkkoi.
"No, ritari kulta", neito virkkoi, "anna minulle edes yksi suudelma."
"Enpä toki", Lancelot virkkoi, "siitä Jumala minua varjelkoon!"
"No niin, herra", neiti virkkoi, "jos sinä olisit suudellut minua, niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua", hän virkkoi, "nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla."
"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra virkkoi. "Jumala varjelkoon minua sinun kavaloista vehkeistäsi!"
Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.
Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut. Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan lady.
Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.
Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan elämässään oli ollut.
Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos Jumala niin salli.
Haukan kavaluus.
Sitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden ja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle, ja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden kellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen päänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien ympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin nauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt lentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra näki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.
Sillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:
"Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta minua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu, niin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja se livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin hän kiivaudessaan tappaa minut."
"Mikä on teidän miehenne nimi?" Lancelot virkkoi.
"Herra", nainen virkkoi, "hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on
Pohjois-Walesin kuninkaan ritareita."
"No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte minua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä voitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono kiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista minulla on apua."
Sitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan puuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun Lancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui kaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein ja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan ympärille ja heitti sen ja haukan maahan.
Silloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht'äkkiä karkasi metsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä kantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.
"Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin tahdoin", hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä miekallansa.
"Voi lady", Lancelot herra virkkoi, "minkätähden te minut petitte?"
"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä", Phelot herra virkkoi, "eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on tullut, sillä sinun pitää kuoleman."
"Se olisi sinun häpeäsi", Lancelot herra virkkoi, "sinäkö asestettu ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!"
"Ei tässä armotkaan auta", Phelot herra virkkoi, "auta sentähden itseäsi jos voit."
"Totisesti", Lancelot virkkoi, "itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat. Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan, ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit."
"Enpä toki", Phelot herra sanoi, "sillä minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain voin sen estää."
"Voi!" Lancelot herra huudahti, "että ritarin täytyy kuolla aseetonna!"
Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen ratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan. Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi poikki hänen päänsä.
"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?" huusi lady.
"Ei minussa ole syytä", Lancelot virkkoi, "sillä viekkaudella ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet rangaistuksenne molemmat."
Silloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.
Lancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja pani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun ritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän otti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä seikkailusta.
Kaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja koko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria, joiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan Kay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät oli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja naureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine herra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki he ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra kuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: "Minä näin koko taistelun alusta loppuun saakka", ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka se oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän milloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes kuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.
Sitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön pimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä; ja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä itsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat kiitostansa.
"Ja kautta kunniani", Kay herra virkkoi, "koska Lancelot herra otti minun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa rauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun."
Sitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä sillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle. Mutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei hän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.
"Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne", hän virkkoi; "tuolla on Lancelot herra, joka teidät voitti."
Ja kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.
Sitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla ennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.
Ja kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, — kuinka neljä kuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa ja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin kerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä turnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin Pohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.
Niin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien ritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät häntä kaikkein suurimmassa kunniassa.