Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa / Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista

by Sir Thomas Malory

METSÄN RITARI TRISTRAM

Tristramin lapsuus.

"Poika", hän virkkoi, "sun nimes' olkoon surun;
Tristram se olkoon mun kuoloni tähden."
Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas. Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa minut hänen suosioonsa", hän sanoi kamarirouvallensa, "ja kertokaa hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan kärsinyt." Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä laskien: "voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs mies aikoinasi." Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään, että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi "Tristram" — se merkitsee niin paljo kuin: "surussa syntynyt."

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua, mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja hän antoi sille nimeksi "Tristram" — lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia, ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.

Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä. Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti kuningatarta kädestä ja virkkoi:

"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi." Ja niin sanoessaan hän paljasti miekkansa.

"Voi armoa, herrani", kuningatar huusi, "minä kerron teille kaikki."

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

"Vai niin", kuningas virkkoi, "tästä laki teitä rangaiskoon."

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi, ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden asian.

"Mielelläni sen teen", kuningas virkkoi.

"Antakaa siis minulle", nuori Tristram sanoi, "äitipuoleni, kuningattaren, henki."

"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta että hän kuolee."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä rukoilen teitä, antakaa hänelle armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne."

"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän käsiinne", kuningas virkkoi. "Minä annan hänet teille. Menkää roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte."

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan, vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.

Kuninkaallinen ritari.

Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa, niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia, ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa, sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia, niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

"Sanokaa herrallenne", he virkkoivat, "että jos hän yhä edelleenkin tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme."

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin kuningattaren veli.

"Jalo veli", hän virkkoi, "pyydän että te menisitte Cornwalliin ja taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne."

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta, sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron, joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin, ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

"Mitä siihen asiaan tulee", Meliodas virkkoi, "niin tiedä, Tristram poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan."

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa."

"Kuka te olette ja mistä tulette?" sanoi kuningas.

"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin tiedätte."

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

"Jalo herra", kuningas virkkoi, "mikä on teidän nimenne ja missä olette syntynyt."

"Herra", hän virkkoi, "Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa minä olen syntynyt."

"Hyvin puhuttu", sanoi kuningas, "ja jos te tahdotte taistella tämän taistelun, niin minä teen teidät ritariksi."

"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne",
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin, joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. "Hyvä on", hän sanoi sanansaattajalle, "mutta sanokaa Mark kuninkaalle, että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika, taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta."

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.

"Ilmoittakaa hänelle", Tristram virkkoi, "että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni."

"Oi, armas sisarenpoikani", Meliodas kuningas huusi, "tervetultuasi luokseni."

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen kanssansa.

Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa, kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin alukseen.

"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon", hän virkkoi, "ja pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee, jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani, taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin." Niin he erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä, jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin tuosta vanhasta verosta.

"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani, joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet. Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille."

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui tähän tapaan:

"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa, niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän ritariksi."

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa, niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti. Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen, ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa. Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa, Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta, sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.

Kaunis Iseult.

Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki hänen parooninsakin.

"Jumala minua auttakoon", kuningas virkkoi, "ennen luopuisin kaikista maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan."

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia, sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan. Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane, ell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa, jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia", Tristram vastasi.

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi, "teidän pitää saaman tässä maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä — kerrassaan jalo mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari." Ja hän kertoi Tristramille, kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan "Tramtrist".

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja, sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki, ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin "Ketojen ladyksi", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle noista turnajaisista.

"Jalo lady", Tristram virkkoi, "minä olen vain heikko ritari ja hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata."

"Oi Tramtrist", Kaunis Iseult virkkoi, "kuinka te ette ottaisi osaa noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon."

"Neiti", Tristram virkkoi, "jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään. Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides herra ehkä saa tietää, kun minä tulen."

"Pankaa parastanne", Kaunis Iseult virkkoi, "minä varustan teille ratsun ja aseet."

"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon", Tristram herra virkkoi, "minä olen teidän käskettävänänne."

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden ja monet nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi." Niin että sinä päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän ei tahtonut tjostata.

"Herra", Tristram virkkoi, "siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan", sillä hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan "Sadan ritarin kuninkaan" ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli kaatunut, toiset että "Mustan kilven ritari" oli kaatunut. Ja voitte kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin, sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan, ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin, ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi aseita eikä sotakoristuksia.

"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.

"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.

Lohjennut miekka.

Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran aivoista.

"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka surmasi minun veljeni, sinun enosi."

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä, kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

"Voi herrani", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, "täällä te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran."

"Kuka se on? Ja missä hän on?" kuningas virkkoi.

"Herra", kuningatar sanoi, "se on Tramtrist, sama ritari, jonka tyttäreni paransi."

"Voi", kuningas virkkoi, "olen siitä suuresti murheissani, sillä hän on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella. Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia."

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

"Ei, Tramtrist", kuningas virkkoi, "ei sinua hyödytä vaatia minua taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle, kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä kuningattaren veljen, Marhaus herran."

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan kuningas virkkoi:

"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä kiitän teitä siitä suuresta ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi, niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa. Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne, uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä, enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta."

"Mielelläni", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

"Voi jalo ritari", Iseult virkkoi, "suuren surun valtaan minut jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin suuresti olisin pitänyt." Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

"Neito", Tristram herra virkkoi, "nyt ilmoitan teille, että nimeni on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän ritarinne kaiken elämäni ajan."

"Suuri kiitos", sanoi Kaunis Iseult. "Ja minä lupaan teille, että ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän huolii minusta."

Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat, ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana, niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan."

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.

Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.

Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon maitaan ja aarteitaan.

Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat samaa ladyä.

Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään, yht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.

Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.

Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut. Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.

Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.

Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin, kuten sen ajan tapa oli.

Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.

Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut, olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.

Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.

Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan Irlannissa.

Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan "petokseksi".

Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.

Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen murhasta.

"Totisesti", Tristram herra virkkoi, "nuopa ovat parhaita uutisia mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo."

Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän halusi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "täällä on lähitienoilla muuan ritari, joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa."

"Kuka ritari se on?" kuningas kysyi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "Lyonessen herra Tristram se on; palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa."

"Tule pian kanssani, hyvä mies", kuningas virkkoi, "ja vie minut
Tristram herran luo."

Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.

Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.

"Minun armollinen herrani", Tristram virkkoi, "suuri kiitos kaikesta hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin."

"Jalo ritari", kuningas virkkoi, "nyt teitä kovin tarvitsen. En milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut."

"Kuinka niin, hyvä herrani?" Tristram kysyi.

"Kerron sen teille", kuningas virkkoi. "Minut on vaadittu tulemaan tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin. Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä ketään heidän kaltaistaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "koska te osoititte minulle niin suurta kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä kohtuullista teiltä pyydän."

"Totisesti", kuningas virkkoi, "te olette saapa mitä ikinä pyydätte."

Ennemmin kuolema kuin häpeä.

"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis", Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, "sillä minä ennemmin kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille."

"Minä en ensinkään epäile teitä", kuningas virkkoi, "en, vaikkapa teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi."

"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari", Anguish kuningas virkkoi.

"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka nykyään kantaa peistä tai kilpeä."

Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli tehdä.

Kun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit katselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska hän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut turnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.

Saatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.

Silloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: "Rakas veli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme etäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole kenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa — vaan on ennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!"

"Veli", Blamor virkkoi. "älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan tuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria mainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on parhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava itseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa 'antaudun'. Paiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella voimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä hänen armoillensa antaudun."

"Jumala sinua auttakoon", virkkoi Bleoberis, "sillä sinä tapaat hänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut tekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan voimiani koetellut."

"Jumala minua auttakoon!" virkkoi Blamor.

Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.

Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.

"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään maaperän kestävän", hän huusi.

Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.

Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:

"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!"

Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja toiselta — mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa taikka sitten surmata hänet.

Sillä sellainen oli turnajaisten laki.

Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina, ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.

"Sillä, jalot herrat", Tristram virkkoi, "olisi synti ja häpeä, jos noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen, jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria."

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi Tristramille, "minä annan johtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette minun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni tahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina, ottaisivat asian käsiinsä."

Silloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät hänen mielipidettänsä.

"Herrani", Bleoberis virkkoi, "vaikka veljeni on lyöty, ja asevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka Tristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole masentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä päivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan häpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran hänet suoraa päätä surmata."

"Niin ei saa tapahtua", kuninkaat sanoivat, "sillä vastustajien puolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät Blamor herran ritarikuntoa."

"Herrani", Bleoberis sanoi, "minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te tahdotte."

Silloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat että hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram herra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo molemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja suutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.

Samoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä he vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä taistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla tapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.

Ja tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati rakasti Tristramia.

Sitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja purjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa. Kun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan tietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja kuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille niin suurta kunniaa kuin vain voivat.

Mutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli saata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti Tristramia enimmän.

Taikajuoma.

Silloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei tämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut Tristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.

"Herra", Tristram sanoi, "nyt on aika anoa, että annatte minulle
Kauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni
Markille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen
hänelle luvannut."

"Voi", kuningas virkkoi, "mieluisempaa kuin kaikkien maitteni omistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte."

"Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään tässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi", Tristram herra sanoi, "minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle annoitte. Sillä tämä on toivoni — että annatte minulle Kauniin Iseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle avioksi."

"Silloin", Anguish kuningas sanoi, "te saatte hänet mukaanne tehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette naida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos te tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen tehdä, jos hyväksi näette."

Niin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram herran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen ylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.

Ennenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine neidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle, taikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark kuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark kuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. "Ja silloin", kuningatar sanoi, "minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko elämänsä ajan."

Niin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti senjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.

Silloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa, ja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta päättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan käteensä ja sanoi:

"Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette juonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani Gouvernail ovat säästäneet itseänsä varten."

Silloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa maljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan elämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.

Mutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat toisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen haihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.

Ja tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin Iseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän elämänsä aikana.

Niin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle erästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että siellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet sisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli sellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä mukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka nimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti kuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä he olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor herran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.

Tämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin
"Itkujen linnaksi."

Kun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja lady tulivat heitä lohduttamaan.

"Minä ihmettelen", Tristram sanoi, "mikä siihen on syynä, että tämän linnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana missään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun ritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja sitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan."

Ritari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha tapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella linnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää päänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli tuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin silloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady huomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn täytyi menettää päänsä.

"Vai niin", Tristram herra virkkoi, "sepä on ruma ja häpeällinen tapa. Mutta yksi etu minulla on", hän lisäsi. "Minulla on lady, joka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko elämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta menettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä taistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä pyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna valmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni."

"Herra", ritari sanoi, "minä takaan, että teidän toivomuksenne on toteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä teiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on."

Varhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti hänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman ratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä kaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja taistelua.

Silloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä ladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta, missä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis, täytyi menettää päänsä.

"Herra", Tristram sanoi, "tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja ennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin omani."

"Ei, ei", sanoi Brennor herra, "ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä, ja toisen tulee saada tuomionsa."

"Ei, minä en sitä tahdo", Tristram herra sanoi, "sillä täällä ei ole ketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä epäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä tahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo vastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä kautta."

Ja samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet kolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor herra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin, niin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä. Ja kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että Kaunis Iseult oli kaikkein ihanin.

"Totisesti", Brennor sanoi, "sinun ladysi on kauniimpi kuin minun, ja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja sitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun ladysi."

"Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan kenkään ritari on ladyn saanut", Tristram herra sanoi.

Sitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä, ja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan lähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti. Mutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja tappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.

Senjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin luo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne vähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram herra suostui.

Morgan le Fayn juomasarvi.

Kun he olivat saattaneet asiat oikein päin Itkujen linnassa, niin
Tristram herra ja Kaunis Iseult lähtivät taas merelle, ja tulivat
Cornwalliin, jossa kaikki paroonit olivat heitä vastassa. Ja Mark
kuningas ja Kaunis Iseult naitettiin komeasti ja suurella loistolla.

Mutta sen taikajuoman tähden, jonka he olivat juoneet, Tristram herra ja Kaunis Iseult yhä rakastivat hellästi toisiaan, ja kaiken elämänsä ajan Tristram herra pysyi Iseult kuningattaren uskollisena ritarina ja aina valmiina tekemään hänen laillista palvelustaan.

Kerran kun Kauniin Iseultin vanha vihamies, saraseeniritari Palamides vei hänet pois, eikä kukaan muu Markin hovissa ollut kylliksi voimakas häntä pelastamaan, niin Tristram herra ratsasti heidän peräänsä ja vapautti Kauniin Iseultin linnasta, jonne hänet oli suljettu vankeuteen, ja olisi tappanut Palamides herran, jollei Kaunis Iseult olisi pyytänyt häntä säästämään tämän henkeä. Sillä Palamides herra ei ollut kääntynyt kristinuskoon, ja Kaunis Iseult ei tahtonut että hän kuolisi saraseenina. Kauniin Iseultin tähden Tristram lakkasi taistelemasta, ja sen sijaan että hänet olisi tapettu, Palamides herra käskettiin lähtemään maasta, minkä hän tekikin, vaikka kovin vastoin tahtoansa.

Kun tuo pakanaritari oli sangen raskaalla mielellä lähtenyt, niin Tristram otti kuningattaren ja vei hänet takaisin Mark kuninkaalle, ja suuri oli siellä ilo ja riemu kuningattaren takaisin tulosta. Ketäpä silloin pidettiin hyvänä, jollei Tristram herraa! Sillä tapaa ison aikaa kaikki oli pelkkää iloa ja riemua.

Mutta Mark kuninkaan hovissa oli muuan Tristram herran läheinen serkku, nimeltä Andred herra, ilkeä ja häijy mies. Hän kadehti ja vihasi Tristram herraa, koska tämä viimemainittu oli niin uljas ja jalo ritari, että jokainen häntä rakasti. Andred herra ei uskaltanut julkisesti riidellä hänen kanssaan, mutta hän väijyi ja vaani häntä alinomaa saadakseen hänet kiinni jostain salaisesta hairahduksesta, niin että hän saattaisi panetella häntä hänen enolleen. Ja Mark kuningas oli liiankin halukas uskomaan Tristramista kaikkea pahaa, sillä hän oli mustasukkainen sisarenpojalleen eikä ollut unhoittanut sitä vanhaa vihaa, jota hän kantoi häntä vastaan.

Niin tapahtui eräänä päivänä, että Tristram herra puheli Iseult kuningattaren kanssa, ja Andred herra huomasi heidät, ja toivoen saavansa vahinkoa aikaan hän meni ja kertoi sen kuninkaalle. Silloin Mark kuningas tuli kauheasti raivoissaan, miekka kädessä, ja kutsui Tristramia "kavalaksi petturiksi" ja olisi lyönyt hänet siinä paikassa kuoliaaksi. Mutta Tristram oli liian lähellä ja väisti miekan ja tempasi sen kuninkaan kädestä.

"Missä ovat minun ritarini ja minun mieheni?" kuningas sanoi. "Minä käsken teitä tappamaan tuon petturin!"

Mutta ei yksikään heistä liikahtanut.

Kun Tristram herra näki ettei yksikään noussut häntä vastaan, niin hän oli iskevinään kuningasta miekalla, jonka tähden Mark pakeni. Silloin Tristram meni pois ja asesti itsensä ja ottaen ratsunsa ja miehensä hän lähti metsään.

Mark kuningas lähetti monta ritaria hänen peräänsä, mutta Tristram herra tappoi kaksi ja haavoitti vielä enemmän, eikä yksikään heistä voinut voittaa häntä. Silloin Mark kuningas kutsui neuvoskuntansa kokoon ja kysyi parooneiltaan neuvoa, mitä olisi paras tehdä Tristram herran suhteen.

"Herra", paroonit sanoivat, ja varsinkin Dinas herra, hovimestari, "me neuvomme teitä haetuttamaan Tristram herran metsästä, sillä me tahtoisimme saada teidän tietoonne, että moni mies menee Tristram herran puolelle, jos häntä kovin ahdistetaan. Teidän tulee tietää, herra, että Tristramia pidetään voittamattomana ja verrattomana kaikkien kristittyjen ritarien joukossa, ja voimassa ja rohkeudessa ei ole ketään hänen kaltaistaan, jollei ehkä Järven herra Lancelot. Jos hän lähtee teidän hovistanne ja menee Arthur kuninkaan hoviin, niin, huomatkaa tarkoin, hän löytää sieltä sellaisia ystäviä, että vähät hän välittää teidän ilkeydestänne. Sentähden, herra, me neuvomme teitä ottamaan hänet suosioonne."

"Suostun mielelläni siihen, että häntä lähetetään hakemaan, että meistä taas tulisi ystävät", kuningas sanoi.

Silloin paroonit lähettivät hakemaan Tristramia varman suojelussaattueen turvissa. Kun ritari palasi hoviin, niin hänet lausuttiin tervetulleeksi; ei puhuttu mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ja pantiin toimeen urheiluja ja huvituksia; kuningas ja kuningatar menivät metsästämään ja Tristram meni heidän mukaansa.

Siihen aikaan Morgan le Fay, tuo Arthur kuninkaan häijy sisar, lähetti lahjan veljelleen. Se oli kaunis, kullalla kirjaeltu juomasarvi ja sillä luultiin olevan jokin taikavoima, niin että ei kukaan lady eikä aatelisnainen voinut siitä juoda, jollei hän uskollisesti rakastanut miestänsä; jollei hän rakastanut miestänsä, niin silloin kaikki juoma läikähti maahan. Koska Morgan le Fay vihasi Guinevere kuningatarta, niin hän oli lähettänyt tämän maljan Arthur kuninkaalle, toivoen saavansa ilkeillä taikakeinoillaan jotain pahaa aikaan.

Lähettiläs, joka kantoi sarvea, sattui kohtaamaan erään Mark kuninkaan ritarin, Lamorak herran, jonka Tristram herra oli äskettäin kaatanut jossain turnajaisissa ja joka halusi saada kostaa. Kun hän tunsi Mark kuninkaan vihan Tristram herraa kohtaan ja hänen kateutensa sen vuoksi että kaikki Tristramia rakastivat, niin Lamorak herran mielestä oli oiva tuuma anastaa sarvi ja lähettää se Mark kuninkaalle ja saada hänet koettamaan sitä keinoa Iseult kuningattaren suhteen. Hän uhkasi tappaa lähettilään, jollei tämä tottelisi hänen käskyänsä, ja noiduttu sarvi annettiin senvuoksi Mark kuninkaalle.

Kuningas pani Iseult kuningattaren juomaan siitä, ja samoin sata hovin ladyä, ja vain neljä heistä saattoi juoda maahan läikäyttämättä. Silloin tuo julma kuningas vannoi raivoissaan sellaisen valan, että Iseult ja kaikki toiset ladyt piti poltettaman kuoliaaksi.

Mutta paroonit kokoontuivat yhteen ja sanoivat suoraan, etteivät he salli polttaa noita ladyjä noituudella tehdyn juomasarven takia, jonka oli lähettänyt ilkein velhonainen mitä maa päällään kantoi. Sillä tuo sarvi ei tehnyt suinkaan mitään hyvää, vaan sai alinomaan aikaan riitaa ja toraa, ja koko ikänsä Morgan le Fay oli ollut kaikkien rehellisten ja hyvänsuopain ihmisten vihollinen. Ja monet ritarit vakuuttivat, että jos he vain koskaan kohtaisivat Morgan le Fayn, niin he osoittaisivat hänelle kaikkea muuta kuin kohteliaisuutta.

Tristram herrakin oli hyvin suutuksissaan siitä että Lamorak herra oli lähettänyt sarven Mark kuninkaalle, sillä hän arvasi että sillä oli aiottu tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Brittanyn Iseult.

Andred herra oli sillävälin yhä varuillaan ja odotti, kuinka hän voisi yllättää Tristram herran, ja viimein sopiva tilaisuus tulikin. Eräänä päivänä hän karkasi kahdentoista ritarin kera äkkiarvaamatta Tristram herran kimppuun ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa. Mark kuninkaan suostumuksella Tristram sitten vietiin pieneen rantakalliolla olevaan kappeliin kuulemaan tuomiotansa, ja hänet kuljetettiin sinne sidottuna neljänkymmenen ritarin keskellä.

Kun Tristram herra näki, ettei ollut pakenemisen mahdollisuutta, vaan että hänen täytyisi kuolla, niin hän sanoi:

"Jalot lordit, muistakaa mitä minä olen tehnyt Cornwallin maalle, ja missä vaarassa minä olen ollut teidän kaikkien hyväksenne. Sillä siihen aikaan, kun minä taistelin Marhaus herraa vastaan Cornwallin veron maksun tähden, kun te kaikki kieltäydyitte rupeamasta taisteluun hänen kanssaan, minulle luvattiin parempi palkinto. Senvuoksi, niin totta kuin te olette rehellisiä ritareita, älkää antako minun näin häpeällisesti kuolla, sillä se on häpeäksi koko ritarisäädylle, että minua näin kohdellaan. Sillä minä uskallan sanoa, etten vielä koskaan ole tavannut ketään ritaria, jonka arvoinen en olisi ollut, tai parempikin."

"Hyi häpeä sinä katala petturi kerskattuinesi", huusi Andred herra. "Sillä kaikesta ylvästelyistäsi huolimatta sinun pitää tänä päivänä kuoleman."

"Andred, Andred", Tristram herra sanoi, "sinun pitäisi olla minun sukulaiseni, ja nyt sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin vihollinen! Mutta jollei meitä olisi muita kuin sinä ja minä, niin sinä et minua saisi surmatuksi."

"En!" virkkoi Andred herra, ja samassa hän tempaisi miekkansa ja aikoi lyödä Tristramin kuoliaaksi.

Kun Tristram herra näki tuon uhkaavan liikkeen, niin hän katsoi molempia käsiään, jotka olivat lujasti sidotut kahteen ritariin, ja äkkiä hän vetäisi ne itseänsä kohden ja kiskaisi ne irti. Sitten hän hypähti Andred serkkunsa luo ja tempaisi miekan hänen kädestään ja paiskasi hänet maahan. Ja niin hän taisteli, kunnes hän oli tappanut kymmenen ritaria. Sitten hän meni sisälle kappeliin ja puolusti sitä uljaasti.

Mutta huuto ja kiljuna oli suuri, ja joukottain kansaa — toista sataa — virtaili Andred herran luo. Kun Tristram herra näki kansajoukon lähestyvän, niin hän muisti olevansa ilman aseita, ja hän pani kiinni kappelin oven ja katkaisi ikkunan rautatangot, ja niin hän hyppäsi alas ja putosi merestä kohoavalle karikolle. Ja silloin ei Andred herra eikä kukaan hänen tovereistaan päässyt häneen käsiksi.

Sillä välin Gouvernail ja kaksi Tristram herran miestä olivat isäntäänsä hakemassa. Kun he kuulivat että hän oli päässyt pakoon, niin he iloitsivat suuresti, ja karikolta he hänet löysivät ja nostivat ylös.

Tristram kysyi, missä kaunis Iseult oli, sillä hän luuli että Andred herran joukko oli vienyt hänet pois. Mutta Gounernail vastasi, että kuningatar oli pantu pieneen hirveään hökkeliin, joka oli rakennettu erilleen sairaita varten ja oli vaarallisen tartunnan pesä.

"Voi", Tristram herra sanoi, "se on kurja paikka sellaisen ladyn oltavaksi, ja jos vain on minun vallassani niin hän ei ole siellä kauan oleva." Ja niin hän meni miehinensä ja nouti pois Iseult kuningattaren ja vei hänet metsään kauniiseen kartanoon, ja sinne Iseult jäi oleskelemaan, sillä häntä peloitti palata puolisonsa Mark kuninkaan luo.

Eräänä päivänä Tristram herra meni metsään hiukan urheilemaan, ja niin tapahtui että hän vaipui siellä uneen. Ja muuan mies, jonka veljen Tristram jonkun aikaa sitten oli surmannut, tuli sitä tietä, ja kun hän näki Tristramin nukkuvan, niin hän ampui nuolen hänen olkansa läpitse.

Sillä välin oli kerrottu Mark kuninkaalle, kuinka Tristram herra oli vienyt Iseult kuningattaren pois hökkelistä ja majoittanut hänet kartanoon, ja niin pian kuin kuningas sen kuuli, niin hän tuli sinne monen ritarin kanssa tappamaan Tristram herraa. Mutta hän saapui sinne silloin kun Tristram oli poissa metsässä ja niin hän otti Kauniin Iseultin mukaansa kotia, ja piti häntä sen perästä niin tarkasti teljettynä, ettei Iseult millään vallassaan olevilla keinoilla voinut lähettää sanaakaan Tristramille, eikä Tristram liioin hänelle.

Kun Tristram herra palasi metsästä sinne vanhaan kartanoon, niin hän näki monien hevosten jälkiä ja siitä hän arvasi että hänen ladynsä oli mennyt. Silloin hän kävi sangen surulliseksi ja ison aikaa hän sai kärsiä kovia tuskia, sillä se nuoli, joka häntä oli haavoittanut, oli myrkytetty.

Viimein erään ladyn kautta, joka oli Bragwaine neidin serkku,
Iseult kuningatar sai lähetetyksi sanan Tristram herralle. Hän
ilmoitti Tristramille, ettei häntä millään keinoin voitu parantaa
Cornwallissa. Senvuoksi Iseult pyysi häntä rientämään Brittanyyn
Howell kuninkaan luo, ja siellä hän tapaisi tämän tyttären,
Valkokätisen Iseultin, ja häneltä Tristram saisi apua.

Niin Tristram herra ja Gouvernail astuivat laivaan ja purjehtivat Brittanyyn. Howell kuningas oli suuresti iloissaan, kun hän kuuli että Lyonessen herra Tristram oli saapunut. Tristram sanoi tulleensa hänen maahansa saamaan apua hänen tyttäreltään, sillä hänelle oli sanottu ettei kukaan muu voisi häntä parantaa.

Ja lyhyessä ajassa Brittanyn Iseult paransi Tristram herran vammastaan.

Tapahtuipa että siihen aikaan Brittanyssä oli muuan Grip niminen jaarli, joka kävi suurta sotaa Howell kuningasta vastaan ja pani hänet sangen ahtaalle ja piiritti häntä. Ja kerran kun kuninkaan poika Kehydius herra hyökkäsi ulos kaupungista, niin Grip herra haavoitti hänet vaikeasti, melkein hengenvaarallisesti.

Silloin Gouvernail meni kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä neuvon teitä pyytämään minun herraltani, Tristramilta apua hädässänne."

"Minä teen niinkuin neuvotte", kuningas sanoi. Ja niin hän meni Tristram herran luokse ja pyysi tätä auttamaan sodassa, kun hänen poikansa Kehydius ei voinut tulla taistelutantereelle.

"Herra", Tristram sanoi, "minä tulen taistelutantereelle ja teen mitä voin."

Hän hyökkäsi ulos kaupungista kaikkine joukkoineen, jotka hän oli saanut kokoon ja teki sellaisia tekoja, että koko Brittany puhui hänestä. Ja viimein hän suurella voimallaan ja väkevyydellään surmasi omin käsin Grip jaarlin ja useita tämän ritareita.

Palatessaan kaupunkiin Tristram herra otettiin vastaan suurilla kunnianosoituksilla ja juhlasaatolla. Howell kuningas syleili häntä ja sanoi:

"Tristram herra, kaiken valtakuntani minä tahdon luovuttaa sinulle."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä minä olen velvollinen tekemään teidän edestänne mitä voin, teidän tyttärenne tähden."

Silloin Howell kuningas ja hänen poikansa Kehydius tuumailivat, kuinka hyvä olisi, jos Tristram herra naisi Valkokätisen Iseultin. Ja suuri mieltymys syntyi Tristramin ja Iseultin välille, sillä tuo lady oli sekä hyvä että kaunis, ja jalosukuinen ja jalomielinen nainen. Ja kun Tristram herraa pidettiin niin hyvänä ja kestiteltiin ja huviteltiin kaikella tavalla, niin hän vähäksi aikaa melkein unhoitti Kauniin Iseultin, joka oli rakastanut häntä jo kauan aikaa.

Niin hän suostui naimaan Brittanyn Iseultin, ja viimein heidät naitettiinkin ja häät vietettiin suurella loistolla ja komeudella.

Kummien seikkailujen metsä.

Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä kohdeltaisiin oikein hyvin.

Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa, Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan. Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, — Tristram herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran asemies.

Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi Bragwaine neidille: "Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia, ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää teidän jälkeenne."

Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin. Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari, jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien risteyksessä he erosivat.

Kun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta, mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin maasta.

"Niinpä saattaa ollakin", sanoi Kay herra pilkallisesti, "sillä eipä
Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria."

"Sepä on pahasti puhuttu", Tristram herra sanoi, "mutta minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle nimenne."

"Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari."

"Sekö teidän nimenne on", Tristram herra sanoi; "tietäkääpä sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan. Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.

Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat, ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä kertaa ilmaissut heille nimeään.

Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.

"Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on", virkkoi
Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.

"Tulkaa minun kanssani", Kay herra sanoi, "pyytäkäämme häntä ilmoittamaan meille nimensä."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan heidän kanssansa.

"Älkäähän toki", Brandiles herra sanoi, "äskenhän juuri tjostasimme teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne."

"Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika."

"Ajallansa kaikki tapahtuu", Brandiles herra sanoi. "Tietäkää, että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät, ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa."

"Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä", Tristram herra sanoi, "mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan."

"Oh", sanoi Kay herra, "jos te olette Lyonessen Tristram, niin te olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana, lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi."

Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti hänestä parhaimmalta.

Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta, ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat, että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen, niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.

Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi, niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan surmatuksi ja tapetuksi.

Mutta Järven neito — jonka nimi oli Nimue — joka yhä vieläkin oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.

Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran, ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.

"Oi, Tristram herra", hän sanoi, "olkaa tervetullut ja siunattu olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko, mitä koskaan on tehty tässä maassa."

"Oi, jalo neito", Tristram herra sanoi, "voinko minä sitä estää?"

"Seuratkaa minua", neito sanoi, "ja niin nopeasti kuin vain voitte, sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa hädässä."

Silloin Tristram herra sanoi: "Minä olen valmis auttamaan sellaista jaloa miestä."

"Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas", sanoi Järven neito.

"Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta", sanoi
Tristram herra.

He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.

Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja väellään ja huusi: "Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!" Ja nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.

Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: "Älkää antako tuon kavalan naisen päästä pakoon!" Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.

Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia ritareitaan.

Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan luo ja sanoi:

"Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin teitä palvella."

"Voi", sanoi Arthur kuningas, "ilmoittakaa minulle, ken te olette."

"En tällä kertaa", sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti
Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.

Metsän kurja mies.

Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon, jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.

Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään, mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram herran onnettomuudesta.

"Voi", lady sanoi, "missä sitten on minun herrani Tristram?"

"Tässä aivan teidän linnanne vieressä", sanoi neiti.

"Hyvään aikaanpa hän tulikin", lady sanoi, "hänen pitää saada ruokaa ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän opetti minua soittamaan — sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie voiton kaikista muista."

Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa, mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.

Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.

Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.

Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri, ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi, voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.

Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli. Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada Tristram herran maat haltuunsa.

Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa sairaana, melkein kuoleman kielissä.

Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa, joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen reunalle.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä lepäämään.

Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään. Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista, nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.

"Auttakaa tuota ritaria!", huusivat silloin paimenet Tristram herralle.

"Auttakaa häntä itse!" Tristram sanoi.

"Emme me uskalla", paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.

Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.

"Missä teille sattui se seikkailu", kysyi Mark kuningas.

"Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa", Dinant herra virkkoi, "ja siellä on se hullu mies."

"Vai niin", Mark kuningas sanoi, "tahdonpa nähdä tuon hullun miehen."

Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.

Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa, eikä mikä mies hän oli.

Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine neidin luokseen ja sanoi: "Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä." Niin he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä auringon paisteessa.

Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: "Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen."

Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.

Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta, paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.

Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja hyppeli hänen ylitsensä.

"Voi, valtiattareni", sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.

"Oi voi!" kuningatar huusi, "minä näen, että se on minun oma herrani Tristram!" ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä, pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: "Minun herrani Tristram, ylistetty olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan kenkään kuningatar tai lady on elänyt."

"Oi rouva", huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä, "jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä olen kärsinyt teidän tähtenne."

Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää
Tristram herraa.

"Lancelot herran tähden!"

Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. "Herra, tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta", virkkoi Andred herra.

"Eipä suinkaan", kuningas sanoi, "sitä ei saata uskoa", ja hän pyysi Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen nimensä.

"Totisesti", ritari sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja tehkää nyt minulle mitä haluatte."

"Ah", Mark kuningas sanoi, "olen pahoillani, että olette joutunut käsiini." Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet kuolemaan.

Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.

Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli
Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.
Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti
varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.

"Kuulkaapa, uljas ritari", Dinadan sanoi, "ennenkuin lähdette tästä hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani."

"Varsin mielelläni", Tristram sanoi, "jos nämä herrat antavat minulle luvan."

Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan. Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.

"Te olette sangen tervetullut", Tristram herra sanoi. Niin he ottivat ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.

Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.

"Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni", hän sanoi, "ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa ja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu siitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja kaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren Itkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Blamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän puolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan pyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin kuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat molemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas jättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä, ja nyt olen saanut palkkani! — Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet jalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita minun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin uljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren hänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien edessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka."

Ja heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.

Ensi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan kohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran ja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun. Ector herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen ratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors herran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata kenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian miehinä.

Juuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen, Bleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka ensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.

Silloin sanoi Ganisin Bors herra: "Enpä ole koskaan nähnyt ketään Cornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari, joka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia."

Sen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja ratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli Lancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur kuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä kuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella surmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä ritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä syystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot herran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot herran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat väijymässä.

Neiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran ja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le Fayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä, kun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin kävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat häntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti sitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille hän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa vastaan.

"Jalo neiti", Tristram herra virkkoi, "viekää minut sille paikalle, missä he odottavat tapaavansa Lancelot herran."

"Mitä aiotte tehdä?" Dinadan herra sanoi. "Eihän meidän sovi taistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en aio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea vastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan viittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea."

"Hyi hävetkää", Tristram herra sanoi, "tehkää vain tehtävänne."

"En", Dinadan sanoi, "paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne; sillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden tähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä kantaessanne aina vältetään."

"Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle antoi", Tristram sanoi. "Mutta yhden asian minä lupaan sinulle, Dinadan herra, joll'et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin lyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta enempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun rohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja heitä."

"Herra", sanoi Dinadan pelkuri, "minä lupaan teille, että jään katselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon etten olisi teitä kohdannut."

Kohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita neljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo kolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska heidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä ritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät mitä he tekisivät Lancelot herralle.

Niin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram herran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram herra huusi korkealla äänellä:

"Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!"

Ja siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja kymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.

Niin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja ne pakenivat.

Ganisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä ottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli tjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat ratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja kiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt. Ja he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan heidän majapaikkaansa.

Mutta Tristram sanoi 'ei', hän ei tahtonut tulla mihinkään majapaikkaan.

Silloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan heille nimensä.

"Jalot herrat", Tristram sanoi, "tällä hetkellä en tahdo teille nimeäni sanoa."

Morgan le Fayn kavala petos.

Tristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan heillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa, että hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari, jonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan herra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän suistui monta kertaa maahan.

"Te käyttäydytte kuin hullu", hän sanoi Tristram herralle, "ja kuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä perikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä koko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia kuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran seuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani minut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen vuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja varsinkin teidän seurastanne!"

He saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa luostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra taas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen oli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut ratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita, jotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret turnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin kuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa Neitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata hyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa ja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.

Niin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.

Samana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän voittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin, joka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon niin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat ratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi heidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn hovineidoksi.

"Jalo ritari", Gawaine herra sanoi, "minne te ratsastatte tämän neidon keralla?"

"Herra", Tristram sanoi, "minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa, tämä neito ohjaa minua."

"Herra", Gawaine sanoi, "älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän ja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain." Sitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: "Neito, jollet sinä minulle heti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin minä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja valtiattaresi kavalat juonet ja metkut."

"Armoa, Gawaine herra!" neito huusi, "jos säästätte minun henkeni, niin kerron teille kaikki."

"Anna kuulua, niin saat pitää henkesi", Gawaine virkkoi.

"Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt kolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai Tristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä ritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden ja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos jompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on kolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa Lancelot herraa tai Tristram herraa."

"Hyi häpeä", Gawaine herra sanoi, "että tuollaista kavalaa petosta tekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja kuningattaren tytär."

Silloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne linnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen ritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan, että hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä hän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut kolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.

Kun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla äänellä:

"Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette pannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja tunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen kertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä ritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos linnastanne!"

Silloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:

"Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi uskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen ritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että enemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä linnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä tunnemme ja mitä hän on miehiään."

Kun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay ja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla rehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat edelleen päivän pari yhdessä.

He eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään julman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä hän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin nimellä "Herra Breuse Säälimätön."

"Pysykää hiljaa", Gawaine herra sanoi, "älkääkä hiiskuko mitään, niin saatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos hän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee pakoon."

Sitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen väliin ja huusi: "Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule tekemään tuttavuutta minun kanssani!"

Kun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän kohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse herra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa maassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun Tristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi Breuse herran kimppuun.

Heti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi, että hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä kerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin hyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa ison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin lähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja sitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi kasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.

Sillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta päivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi tuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram herraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan "Passe-Brewelia." Siitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä, niin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti huolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan muu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.

Bragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän tervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat vanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän oli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä Cornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja suuresti hän iloitsi että oli saanut ne.

"Bragwaine neito", hän sitten sanoi, "te saatte ratsastaa minun kanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi; ja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult kuningattarelle."

Neitojen linnalla.

Noiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra kunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur kuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina, antoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi."

Aamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin kuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan puolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot herran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään, Lancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat ottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon sanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä oli hänen nimensä.

"Sen asian suhteen", Tristram herra sanoi, "saatte ilmoittaa Palamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä ennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa hänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä olen aina vastakkaisella puolella."

"Herra", neito sanoi, "teidän tulee tietää, että Palamides herra on Arthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit ovat."

"Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella", Tristram herra sanoi, "koska Palamides herra on Arthur kuninkaan puolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä."

Kun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat turnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados kuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui tantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan ritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin kuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi taistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä vastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein Tristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi ahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari. Tristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit ja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi käynyt huonosti, jollei "Sadan ritarin" kuningas olisi saapunut seuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois niiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.

Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.

Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.

"Herra", ritari sanoi, "sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on itse piru, eikä ihminen."

Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään; viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin maahan.

"Oh armahtakaa", sanoi Arthur kuningas, "siitä asti kuin kannan aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia ihmeteltäviä tekoja tekevän."

"Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun", Lancelot herra sanoi itsekseen, "niin minä saattaisin itseni häpeään." Ja niin sanoen hän pisti miekkansa tuppeen.

"Sadan ritarin" kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.

"Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin jaloja ritareita sukulaisinaan", Tristram herra sanoi, "ja varmaankin on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!" Tällä hän tarkoitti Järven Lancelotia.

Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan, sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan heitä kaikella voimallani ja väelläni."

"Ei", Pohjois-Walesin kuningas sanoi, "älkää niin tehkö. Kun nyt näen kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail, hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään huomannut minne he joutuivat.

Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt huusivat:

"Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!"

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "minne tuo ritari on joutunut? On häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan."

Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet, mutta monet olivat myös haavoittumatta.

"Urheat ritarini", kuningas sanoi, "älkää pelästykö, vaikka menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa teidän puolestanne vihollisillenne."

Turnajaisten kolmas päivä.

Sitten seuraavana aamuna torvet kutsuivat kolmanneksi päiväksi turnajaisiin.

Pohjois-Walesin kuningas ja "Sadan ritarin" kuningas taistelivat Carados kuninkaan ja Irlannin kuninkaan kanssa; ja "Sadan ritarin" kuningas syöksi maahan Carados kuninkaan ja Pohjois-Walesin kuningas syöksi maahan Irlannin kuninkaan. Palamides herra tuli silloin aika kyytiä noiden kaatuneitten ritarien avuksi ja sai aikaan suurta häiriötä, sillä hänet tunnettiin hyvin uurrereunaisesta kilvestään. Silloin Arthur kuningas yhtyi häneen ja teki suuria asetekoja ja pani Pohjois-Walesin kuninkaan ja "Sadan ritarin" kuninkaan aivan ahtaalle. Mutta Tristram herra mustine kilpineen tuli näiden avuksi ja hyökkäsi äkkiä Palamides herraa vastaan ja syöksi voimallaan ja taidollaan Palamides herran suin päin maahan.

Silloin Arthur kuningas huusi: "Mustan kilven ritari, valmistaudu taistelemaan minun kanssani!" Ja samalla tapaa Tristram herra työnsi maahan Arthur kuninkaankin.

Ritariensa avulla Arthur kuningas ja Palamides herra nousivat taas ratsujensa selkään ja temmaten kiihkeästi keihään käteensä kuningas sysäsi Tristram herran sivulta päin ratsun yli maahan. Ja kiukkuisesti karkasi toiselta sivulta Palamides herra Tristram herraa kohden, aikoen ratsastaa hänen ylitsensä, mutta Tristram herra huomasi hänen aikeensa ja hyppäsi syrjään, ja vimmoissaan hän tarttui Palamides herraa käsivarteen ja veti hänet alas ratsun selästä.

Palamides herra nousi ketterästi pystyyn, ja he iskivät toisiansa kiukkuisesti miekoillaan, ja monta kuningasta, kuningatarta ja lordia seisoi heitä katselemassa. Viimein Tristram herra löi kolme voimakasta iskua Palamides herran kypäriin, ja joka kerta kuin hän iski hän huusi: "Tämän saat Tristram herran puolesta!" Silloin Palamides herra vaipui suin päin maahan.

Sitten tuli "Sadan ritarin" kuningas ja toi Tristram herralle ratsun, ja niin hän nousi taas satulaan. Sitten hän huomasi Arthur kuninkaan, joka piti paljastettua miekkaa kädessään, ja keihäs sojossa Tristram herra syöksyi Arthur kuningasta kohden; mutta kuningas odotti häntä rohkeana ja ylväänä ja löi miekallaan keihään kahtia. Siitä Tristram herra niin ällistyi, että Arthur kuningas ennätti antaa hänelle kolme neljä aimo iskua ennenkuin hän sai miekkansa esille, mutta viimein Tristram herra sai vedetyksi miekkansa ja hyökkäsi kuningasta kohden ja ahdisti häntä ankarasti.

Mutta nyt tuo suuri ihmisjoukko eroitti heidät. Silloin Tristram herra ratsasti edestakaisin ja taisteli sellaisella vimmalla, että yksitoista uljasta ritaria Ban kuninkaan suvusta, jotka olivat Lancelot herran heimoa, suistui sinä päivänä Tristram herran kaatamina tantereeseen. Ja kaikki kansa, kaiken säätyiset ja arvoiset, ihmettelivät kovin hänen suuria tekojansa ja kaikki tervehtivät huudoilla "Mustan kilven ritaria".

Melu oli niin suuri, että Lancelot herra kuuli sen, ja ottaen suuren keihään käteensä hän tuli huutoa kohden.

"Mustankilven ritari", hän huusi, "valmistaudu tjostaamaan minun kanssani!"

Kun Tristram herra kuuli hänen huutonsa, niin hän otti keihään käteensä ja molemmat painoivat päänsä nojoon ja jysähtivät yhteen kuin ukkonen. Tristram herran keihäs katkesi kappaleiksi ja kovaksi onneksi Lancelot herra pisti Tristram herran kylkeen syvän, melkein tappavan haavan. Mutta Tristram herra ei jättänyt satulaansa, ja niin keihäs katkesi; ja vaikka Tristram herra oli vaikeasti haavottunut, niin hän sentään tempaisi miekkansa ja syöksyi Lancelot herraa vastaan ja antoi hänelle kolme ankaraa iskua kypäriin, niin että kipunoita lenteli ja Lancelot herra painoi päänsä alas satulansa kaareen. Ja samalla Tristram herra lähti pois taistelukentältä, sillä hän tunsi itsensä niin vaikeasti haavoittuneeksi, että luuli kuolevansa.

Dinadan herra näki hänen menevän ja seurasi häntä metsään. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, niin Tristram herra laskeutui alas satulasta ja riisui haarniskansa ja sitoi haavansa. Silloin Dinadan herra pelkäsi, että hän siihen paikkaan kuolisi.

"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää", Tristram herra sanoi, "minun mieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella avulla kyllä pian paranen."

Kun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi taistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä vastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia ihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan, ja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja lyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin kuningas että "Sadan ritarin" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä taisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.

Mutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei kuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla pitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: "Lancelot herra, Lancelot herra on tänä päivänä voittanut taistelun!" Silloin Lancelot herra pani huutamaan päinvastaista huutoa: "Tristram herra on voittanut taistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja niin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!"

Kymmenen ritaria etsimässä.

Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: "Lancelot herra on voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!" Se suututti ja hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.

"Voi", kuningas sanoi, "me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä kädessään."

Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle, jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen äkkinäistä lähtöään.

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "minä olen enemmän murheissani siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa."

Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se oli suuri häpeä Palamides herralle, koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin sallii."

"Ja minä", Lancelot herra sanoi, "ennemmin olisin minä luopunut kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi, että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn, ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, — Palamides herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin." Niin Lancelot herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.

Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:

"Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa, sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte."

"Arthur, valtiaani", Lancelot virkkoi, "te soimaatte minua vikapääksi hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää, että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä."

Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:

"Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä, ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän hoviin, taikka muutoin henkeni menköön."

Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.

Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan Tristram herraa hakemaan.

Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.

Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle, mutta hevonen upposi.

Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.

"Mitä hänellä oli kilvessään?" Tristram herra sanoi.

"Se oli mustan ja valkoisen juovainen", neito sanoi.

"Ah, se on Palamides herra", Tristram herra virkkoi, "hän on uljas ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita, joita on tässä valtakunnassa."

Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.

Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi sanoa Dinadan herralle: "Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin eipä hän ole pääsevä käsistäni."

"Minua ihmetyttää", Dinadan herra sanoi, "että te pöyhkeilette Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa, että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti."

Silloin Palamides herra häpesi.

Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi, niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.

"Oi herra", neito sanoi, "se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se teidän poikanne surmasi."

Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram herraa parhaiten kuin taisi.

Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.

Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää, Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.

Morgan le Fayn kummallinen kilpi.

Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli kuolemaisillaan.

"Se ei saa tapahtua", Darras herra sanoi, "sillä Jumala varjelkoon, että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa minun eteeni." Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: "Herra ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne haluatte — sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi."

"Herra", Tristram sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram ja Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika. Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani, niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman."

"Niin minäkin ajattelen", Darras herra sanoi, "että kaikki mitä te teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni."

"Herra", Tristram sanoi, "minä lupaan teille kautta kunniani, että tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut meitä ainoastaan ritarin tavalla."

Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.

Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:

"Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te olette täällä vankina."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä juuri vastahan minä pääsin vankeudesta."

"Jalo ritari", kuningatar sanoi, "teidän tulee viipyä minun luonani, kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette. Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte."

"Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni — minä olen Lyonessen
Tristram."

"Ah", sanoi Morgan le Fay, "jospa olisin sen tietänyt, niin ette te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän."

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "näyttäkää minulle tuo kilpi, jota minun tulee kantaa."

Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään päällä.

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka seisoo heidän molempien päittensä päällä?"

"Sanonpa teille", sanoi Morgan le Fay; "se tarkoittaa Arthur kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka vallitsee heitä molempia."

"Kuka on se ritari?" Tristram kysyi.

"Sitä ette juuri vielä saa tietää", kuningatar sanoi.

Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen maalauksen tähden, joka siinä oli.

Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa. Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja, paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.

Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti, ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä, niin hän sanoi suoraan:

"Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten, saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi", ja sitten hän hiipi varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.

Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi, mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.

Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra. Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa, Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan, jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.

Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen, niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi, pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä hän oli saanut sen kilven.

"Herra", tämä sanoi, "minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta."

"Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei teidän sovi sitä kantaa."

"Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan le Fay", Tristram herra vastasi, "enkä minä tiedä mitä tämä ase merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani kunnialla tätä kilpeä."

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "teidän ei pitäisi kantaa mitään aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä, ilmoittakaa minulle nimenne."

"Minkä vuoksi?" Tristram herra kysyi.

"Senvuoksi että minä haluan tietää sen", Arthur kuningas virkkoi.

"Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä."

"Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme", sanoi Arthur kuningas.

"Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille nimeäni?" Tristram sanoi. "Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani."

Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin, että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.

Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle. Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä Tristramille: "Puolustaudu, ritari!" He iskivät yhteen kuin ukkosen jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran satulasta maahan.

Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: "Jalot ritarit, minun ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut kylliksi tekemistä tänä päivänä."

Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram herralle:

"Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne."

"Totisesti", Uwaine herra sanoi, "kautta kunniani, olipa se väkevä ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen otellut."

Hautakivi Camelot virran rannalla.

Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä, oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.

Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti, hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin avuksi kaikella voimallansa.

Joukon päällikkö, jota nimitettiin "Breuse Säälimättömäksi", kaikkein ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja sulkivat hänet portin ulkopuolelle.

Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.

"Suuri kiitos teille hyvyydestänne", ritari sanoi, "sillä te olette pelastanut minun henkeni."

"Mikä on teidän nimenne?" Tristram sanoi.

Hän vastasi, että se oli Palamides.

"Oho", Tristram herra sanoi, "sinä olet saanut suuren suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon taistella sinun kanssasi."

"Mikä on teidän nimenne?" Palamides sanoi.

"Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi."

"Saattaa niin olla", Palamides sanoi, "mutta te olette tehnyt liian paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan."

"Oikein puhuttu", sanoi Tristram herra. "Minä määrään siis, että te tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut hautakiven."

"Minä en ole teitä pettävä", sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle, mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti, että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään. Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut, herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä, minulle nimesi."

"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni kenellekään."

"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."

"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä sanomaan minulle nimenne."

"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."

"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."

"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."

"Totisesti, minun nimeni on Tristram!"

"Oh", Lancelot herra sanoi, "mikä seikkailu on minulle sattunut!" Ja samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle, siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran, jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi, ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

"Palatkaa takaisin", Lancelot sanoi, "sillä teidän etsintänne on suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän on!"

Silloin Gawaine herra riemastui. "Te olette tervetullut", hän sanoi
Tristramille, "sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?"

"Jalo herra", Tristram sanoi, "minä tulin tähän maahan Palamides herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme."

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti häntä kädestä ja sanoi: "Tristram herra, te olette tervetulleempi, kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin", ja niin hän vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: "Tervetultuanne, Tristram herra!"

"Tervetultuanne!" sanoivat neidot. "Tervetultuanne!" sanoivat ritarit.

"Tervetultuasi", sanoi Arthur, "sinä, joka olet maailman parhaimpia ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä! Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen. Sentakia, jalo ritari", Arthur sanoi, "sinä olet tervetullut tähän hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni."

"Teen niinkuin käskette", Tristram sanoi.

"Hyvä", Arthur sanoi, "minä pyydän sinua jäämään hoviini."

"Herra", Tristram sanoi, "minä en ole halukas niin tekemään, sillä minulla on tekemistä monessa maassa."

"Älä puhu niin", Arthur sanoi, "sinä olet luvannut, sinä et voi kieltäytyä."

"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette", Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa kirjaimia, jotka sanoivat:

"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin."

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram herran Pyöreän pöydän ritariksi.