Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa / Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista

by Sir Thomas Malory

PYHÄN GRAALIN ETSINTÄ

Vaarallinen istuin.

Nyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta
Lancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.

Ennen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur kuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän ympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina oli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin "Vaaralliseksi istuimeksi". Kun erakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta ritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.

"Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi yksi ainoa", oli vastaus.

"Tiedättekö, ken se on?" erakko kysyi.

"Emme", sanoi Arthur ja kaikki ritarit, "me emme tiedä, kuka siinä on istuva."

"Sitten minä tiedän", erakko sanoi. "Se joka siinä on istuva, ei ole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella istuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin."

Tämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.

Tämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän yhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän näki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella oli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat heti:

"Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka, sillä sinä meidät päästät pälkähästämme."

Lancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja kansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan huoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut häntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän tuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat itsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä hän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan kuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat pistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä oli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut viisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras ritari ottaisi häntä kädestä.

Kun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot herraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen pelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja oppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille: "Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin vapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa."

Lancelot herra otti kilpensä ja sanoi: "Viekää minut sinne, ja mitä minä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä teen."

Kansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla kirjoitettuina nämät sanat:

"Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava tämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä vieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit."

Lancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea lohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran päälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän taistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.

Silloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti
Lancelot herraa ja tämä häntä takaisin.

"Jalo ritari", kuningas sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot."

"Ja minun nimeni", kuningas sanoi, "on Pelles, tämän maan kuningas; ja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta."

Silloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he menivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen ja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja siitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut kaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle ruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.

Sitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi kultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja saneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.

"Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?" Lancelot herra sanoi.

"Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään kuolevaisella olla saattaa", sanoi Pelles kuningas. "Ja kun tämän kapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään. Tietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin."

Pelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin kukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot herra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne sanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen kirjoitetut. Sillä "kuninkaallista sukua oleva pantteri", joka tuli vieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja "leijona", joka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei ollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan tyttären, Elaine ladyn, poika.

Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä; ja kuningas sanoi: "Neito, Jumala sinua siunatkoon!"

"Herra", neito sanoi, "minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä
Lancelot herra on."

"Tuolla hänet näette", sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: "Lancelot herra, minä tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan kanssani tähän läheiseen metsään."

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

"Minä asun Pelles kuninkaan hovissa", neito vastasi.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyi Lancelot herra.

"Saatte tietää, kun tulette metsään."

"Hyvä", Lancelot sanoi, "minä tulen mielelläni teidän mukananne."

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: "Tahdotteko te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?"

"Rouva", vallasnainen sanoi, "huomenna päivällisen aikaan hän on taas teidän luonanne."

"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme", sanoi kuningatar, "niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä lähtemään."

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja, ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

"Herra", virkkoi Bors herra, "mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?"

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "eräs vallasnainen toi minut tänne, mutta mistä syystä en tiedä."

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa, jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

"Herra", he sanoivat, "me tuomme tässä teille tämän lapsen, Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän ei voi ritariarvoa saada."

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: "Onko tämä hänen oma toivomuksensa?"

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: "On!"

"Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan kunniaksi", Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

"Jumala tehköön teistä hyvän miehen", Lancelot herra sanoi, "sillä kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?"

"En", sanoi poika, "en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne."

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia — tuossa tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja, jotka sanoivat:

"Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä."

Silloin sanoivat kaikki: "Tämäpä on ihmeellistä."

"Totisesti perin ihmeellistä", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta siihen päivään saakka. "Minusta näyttää", hän sanoi, "että juuri tänä päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella istuva." Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: "Herra, jos te menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan. Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä, ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun."

"Se on totta", kuningas sanoi, "mutta minä iloitsin niin suuresti Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa tapaani."

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

"Herra", hän sanoi kuninkaalle, "minä tuon teille kummia sanomia."

"No, mitä sitten?" kuningas sanoi.

"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä."

"Tahdonpa nähdä sen kumman", kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari."

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot herralle:

"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma siitä, että te olette maailman paras ritari."

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu. Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin seikkailu on alkava."

Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.

Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

"Herra", Gawaine sanoi, "koska te käskette minua, niin tahdon totella." Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut sitä liikahuttaa.

"Kiitän teitä", kuningas sanoi.

"Gawaine herra", Lancelot sanoi, "tietäkää nyt, että tämä miekka on teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman linnan tässä valtakunnassa."

"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä", Gawaine herra virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle", vastasi Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että tarttuivat siihen käsillänsä.

"Nyt te saatte mennä päivällisellenne", Kay herra sanoi kuninkaalle, "sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun."

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus — kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

"Jalot toverit ja lordit", hän sanoi, "me olemme tänä päivänä nähneet ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä."

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen sivullaan.

"Rauha olkoon teille, lordit!" vanhus sanoi. Sitten Arthurille: "Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään."

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle: "Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka on teidän kanssanne."

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille: "Herra, seuraa minua", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle, jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin."

"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän", vanhus sanoi ja asetti hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: "Herra, te saatte nyt palata, sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain saatan."

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että hänen on käynyt huonosti."

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan",
Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella", kuningatar sanoi, "että hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä."

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad herralle ja sanoi:

"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut."

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: "Herra te olette tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään ritari ole voinut." Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa", Arthur kuningas sanoi Galahadille, "oikein hyvät ritarit ovat koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut."

"Herra", Galahad sanoi, "se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani riippuu huotra." Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen veti kivestä ja pisti huotraan. "Nyt se on tekevä parempia tekoja, kuin ennen."

"Jumala lähettää teille kilvenkin", kuningas sanoi.

"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin Raju", Galahad sanoi, "ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet parannan."

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: "Täällä olen, jalo neito."

Silloin nainen sanoi itkien:

"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun jälkeen!"

"Neiti, miksi te niin sanotte?" Lancelot virkkoi.

"Minä sanon totuuden", neito sanoi, "sillä tänä aamuna te olitte vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä. Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää saa luulla olevanne maailman paras ritari."

"Vai niin", sanoi Lancelot herra, "mutta minä olen aina tietänyt, etten koskaan ole ollut parhain."

"Kyllä olette ollut", neito sanoi, "ja olette vieläkin paras kaikista syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa."

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Viimeiset turnajaiset.

"No nyt", Arthur kuningas sanoi, "te Pyöreän pöydän ritarit varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä päivänä."

Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.

Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka kuningas kuinka hartaasti pyysi.

Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat. Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.

Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: "Totisesti uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari."

Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:

"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?"

"Tulee, totisesti", kuningatar sanoi, "sillä sekä isänsä että äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet."

Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin, ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he olivat ennenkin tehneet.

Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka, jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin olisivat olleet mykkiä.

Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä, mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.

Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta, jonka hän oli heille lähettänyt.

"Niin", Gawaine herra sanoi, "meitä on tänä päivänä ravittu kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet, mutta yksi asia meiltä on puuttunut — me emme ole saaneet nähdä Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian selvemmin, kuin se täällä nähtiin."

Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.

Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.

"Oi voi", hän sanoi Gawaine herralle, "te melkein viette minulta hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma, etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe, sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä. Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti murehduttaa."

Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Oi Gawaine, Gawaine", hän sanoi, "suureen suruun te olette minut saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva."

"Malttakaa mielenne", Lancelot sanoi, "sillä jos kuolemmekin Pyhän Graalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo suuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä varhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa."

"Ah, Lancelot", kuningas sanoi, "se suuri rakkaus, jota minä olen tuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut täten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä kuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin minulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on minun suuri suruni."

Kun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset, niin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa, sillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa. Mutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.

"Minua ihmetyttää", hän sanoi, "että minun herrani kuningas sallii heidän lähteä luotansa."

Niin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta muutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä puolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin, jollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut heidän luoksensa.

"Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään", hän sanoi, "Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön kenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja korkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei ole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä."

Tämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli ja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.

"Ja Lancelotin poikako?" kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei vastannut mitään.

"Totisesti", kuningatar sanoi, "isäänne teidän ei tarvitse hävetä, sillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista suvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää teistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, — ja olette todellakin suuresti hänen näköisensä."

Galahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:

"Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se, joka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi."

Sitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä vuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi kuninkaan omassa vuoteessa.

Heti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön saanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot herran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.

"Oi, Gawaine, Gawaine", kuningas sanoi, "te olette pettänyt minut. Sillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva." Ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. "Oi, ritari Lancelot", hän sanoi, "minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä minä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi mahdollista."

"Herra", Lancelot sanoi, "te näitte eilen niin monen arvon ritarin siihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä tekemättä."

"Sen tiedän varsin hyvin", kuningas sanoi, "mutta minua surettaa heidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta."

Sitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.

Lancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa ja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he olivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli päättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin heitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän ritareita.

Sitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki kuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere kuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta murhettansa.

Lancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta, ja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:

"Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen, kun sillätapaa jätätte kuninkaanne!"

"Armollinen rouva", Lancelot sanoi, "minä pyydän, ett'ette surisi, sillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii."

"Voi", kuningatar sanoi, "että minä koskaan teitä näin! Mutta
Hän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä,
Hän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän
kumppaneitanne!"

Kohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa. He nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen, ja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi poispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.

Niin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.

Sinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra oli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he päättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana päivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä näytti parhaimmalta.

Galahad herran valkoinen kilpi.

Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman seikkailuja.

Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa. Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen mielihyvissään hänet nähdessänsä.

"Herrat", virkkoi Galahad, "mikä seikkailu toi teidät tänne?"

"Olemme kuulleet", he vastasivat, "että tässä luostarissa on sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko elämänsä ajaksi."

"Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi", sanoi Bagdemagus Galahadille; "ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu."

"Tehdään niin", Galahad sanoi, "sillä minulla ei ole kilpeä."

Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.

"Herra", munkki virkkoi, "tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari; senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen koskette."

"Hyvä on", virkkoi Bagdemagus kuningas, "tiedän kyllä, etten ole maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa."

Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: "Jos sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää, kuinka minun käy."

"Tahdon odottaa teitä täällä", virkkoi Galahad.

Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.

Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven
Bagdemagukselta, sanoen:

"Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan elävien joukossa."

Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: "Vie tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi häntä minulta."

"Herra", asemies sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Älä sinä huoli minun nimestäni", ritari virkkoi, "sillä sinun ei sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen."

"Mutta jalo herra", virkkoi asemies, "sanokaa minulle taivaan tähden, minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta."

"Koska sinä minua siten vannotat", ritari sanoi, "niin tätä kilpeä ei saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra."

Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti haavoittunut vai eikö.

"Olen totta tosiaankin", tämä vastasi, "tuskinpa henkiin jään."

Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.

Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.

"Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus", Galahad virkkoi. Sitten hän otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi, ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin, lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.

Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen kilven tarinan.

Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen, ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa, niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät ristin, ja masentuivat.

Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi, niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.

Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin Suureksi Britanniaksi.

Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli kuolemaisillaan.

Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään jotain muistomerkkiä.

"Sen tahdon mielelläni tehdä", virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.

"Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan", hän virkkoi, "sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä."

Silloin virkkoi Evelake kuningas: "Minne minä nyt panen tämän kilven, että se jalo ritari sen saisi?"

"Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut."

"Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette saanut kilven", ritari sanoi Galahadille. "Ja siinä samassa luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua."

Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.

Kummallinen kultakruunu.

Heti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen juureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes Galahad olisi tehnyt hänet ritariksi. "Ja sitä arvoa olen Jumalan avulla kunniassa pitävä", hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui hänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta olivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he lepäsivät sen yötä.

Aamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja mistä suvusta hän polveusi.

"Herra", tämä virkkoi, "ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja minä olen Denmarkin kuninkaan poika."

"Vai niin, jalo herra", Galahad virkkoi, "koska te polveudutte kuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte ritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva."

"Herra, te puhutte totta", Melias virkkoi. "Mutta koska te olette tehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen pyyntööni, jos se on kohtuullinen."

"Se on totta", Galahad sanoi.

"Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia etsimään?" kysyi Melias.

Ja Galahad suostui siihen.

Melias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta Galahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin kohtasivat mitään seikkailuja.

Eräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista, he tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli kirjoitus, joka kuului näin:

"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan."

"Herra", Melias sanoi Galahadille, "sallitteko minun kulkea tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella voimiani?"

"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi", Galahad virkkoi, "sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te."

"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä sitä tietä."

"No, menkää sitten Jumalan nimessä", virkkoi Galahad.

Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta herkullista ruokalajia.

Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä, mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui, otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin, joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:

"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja puolustautukaa!"

"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!" rukoili Melias.

Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut liikahtaakaan.

Silloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja hän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.

"Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?" hän virkkoi. "Olisi ollut parempi ratsastaa toista tietä."

"Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan", Melias sanoi, "vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että voisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta."

"Se on tapahtuva", virkkoi Galahad, "mutta missä on se, joka teidät haavoitti?"

Sillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon:
"Ritari, pysy loitolla minusta!"

"Oi, herra, varjelkoon!" Melias virkkoi, "tuo se on, joka minut löi tantereeseen."

"Herra ritari, tulkaa turmioonne!" Galahad herra vastasi.

Sitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja Galahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se meni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja siinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen ritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin tämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan luo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja piti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa huolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan ollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan noin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja sanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.

Kolmen päivän kuluttua hän sanoi: "Nyt minä tahdon lähteä, sillä minulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo vaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää Graalia etsimässä."

"Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui", virkkoi muuan vanhus. "Ja ihmettelenpä", hän lisäsi Meliaalle, "kuinka te uskalsitte ottaa vastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne, ja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte. Sillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen Kristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä. Ja se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun perkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän Graalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä työtä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen."

"Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja ritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja maailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää, joka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta. Ja kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden synnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit, joita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä molempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat Melias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä hän on ilman kuolemansyntejä."

Nyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille hyvästi.

"Herrani Galahad", Melias virkkoi, "niin pian kuin vain voin ratsastaa, olen etsivä teidät."

"Jumala suokoon teille terveyttä", virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa ja lähti.

Neitojen linna.

Galahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin sattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle, jolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä kaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili hyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: "Mene Neitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne ilkeät tavat."

Kun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa. Hän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä laaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen vieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi oikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi häneltä linnan nimeä.

"Hyvä herra", hän virkkoi, "se on Neitojen linna."

"Se on kirottu linna", virkkoi Galahad, "ja kaikki ne, jotka ovat sen yhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki julkeus ja ilkikuri sen sisällä."

"Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin."

"Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä", sanoi Galahad herra.

Sitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja asetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän ihanaa neitoa.

"Herra ritari", he sanoivat, "te ratsastatte tänne suuressa hulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli."

"Miksipä en kulkisi virran yli?" Galahad virkkoi. Ja niin hän ratsasti heidän luotansa.

Sitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:

"Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät sinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat."

"Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja."

"Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo tekemistä."

"Menkää te vain", Galahad virkkoi, "ja ilmoittakaa heti isännillenne, mitä minä aion tehdä."

Silloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän ritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he huusivat: "Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti päästämme!"

"Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?"
Galahad virkkoi.

"Aiomme niinkin", he vastasivat, "siitä saat olla varma."

Galahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen maahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä iskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä, että ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti heitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella, ja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan taistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät hänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan, ja pääsivät pakoon toisesta portista.

Siellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun puetun vanhuksen, joka sanoi: "Herra, tässä saat linnan avaimet." Sitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen ympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.

"Herra", sanoivat he kaikki, "te olette tervetullut, sillä kauan me olemme täällä vapautustamme odottaneet."

Sitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. "Nuo ritarit ovat kyllä paenneet", hän virkkoi, "mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja alottavat taas ilkeitä tapojansa."

"Mitä te tahdotte minua tekemään?" kysyi Galahad.

"Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän linnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön ne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin."

"Sen teen mielelläni", Galahad virkkoi.

Nainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla koristeltu, ja virkkoi: "Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni kuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön."

Kun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja silloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan tarinan:

"Siitä on juuri seitsemän vuotta", hän virkkoi, "kun nämä seitsemän veljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan luokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan tyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet kaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan keskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta kiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi. Sitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he suurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa kurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat rahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä, että herttuan tytär sanoi: 'Te olette tehneet minulle suurta vääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja pidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa pitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on voittava.' Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. 'Vai niin', sanoivat nuo seitsemän ritaria, 'koska te niin sanotte, niin ei yksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän jääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se ritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.' Senvuoksi tätä linnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä perikatoon joutunut."

"Vai niin", virkkoi Galahad, "onko täällä myös se neito, jonka tähden tämä linna menetettiin?"

"Ei ole", pappi virkkoi, "hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut tuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet vankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa täällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta."

Sillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani heidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka vielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän tyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna muuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat surmanneet nuo seitsemän veljestä.

"Hyvin tehty!" Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja sanoi hyvästi Neitojen linnalle.

Näky metsäkappelissa.

Jätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän saapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja Percival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken muuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja katkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti takaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti huotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä kypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi luiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa; iskun voimasta hän nyt suistui maahan.

Tämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan erakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä sillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän sanoi: "Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi, aivan varmaan", hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja Percivalkin sen saattoivat kuulla, "jos nuo molemmat ritarit olisivat tunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet sinun päällesi."

Kuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa tunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat ritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he hyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta hän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.

"Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta", Percival virkkoi.

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa", Lancelot virkkoi, mutta kun Percival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään. Ristiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut mitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui jykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin vieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että Lancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.

Lancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan kappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja otti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin ovelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan sisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu pelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka, jossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.

Kun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä mennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut, ja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo, otti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän irroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata kilvelleen marmoriristin eteen.

Niin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän näki näyn.

Hän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja valkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari. Tultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli ritarin sanovan:

"Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se pyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan olen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia."

Sillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli häntä.

Sitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen tulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä kantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty astia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan huoneessa.

Samassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili Jumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän parani.

"Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä sairaudesta", hän virkkoi.

Ja kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas kappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot herra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä tunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää astiaa.

Silloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle hänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.

"Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin", tämä vastasi, "pyhä astia paransi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria, jolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin."

"Uskallanpa varmasti vakuuttaa", virkkoi asemies, "että hänessä asuu jokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut."

"Kautta kunniani", ritari virkkoi, "ken hän lieneekin, onneton hän on; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat lähteneet Pyhän Graalin etsintään."

"Herra", virkkoi asemies, "kas tässä ovat kaikki teidän aseenne paitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni voisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan."

Niin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti myös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa. Ja niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.

Lancelot herran katumus.

Silloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään, mitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen, joka sanoi:

"Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja paljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja poistu tästä pyhästä paikasta."

Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi, eikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja kirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei hän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen sydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.

Hän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi, että ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi raukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. "Syntini ja pahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään", hän virkkoi. "Sillä kun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni, niin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle enkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten oikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja, mutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja saattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä puhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni."

Sillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen linnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.

Mutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin hän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä jalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle, jolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan alkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen tekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot puhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan hänen elämänsä tarinaa.

"Varsin mielelläni", virkkoi erakko. "Ettekö te ole Arthur kuninkaan hovista ja Pyöreän pöydän ritareita?"

"Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo puhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen kaikkein kurjin mies maailmassa."

Erakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.

"Herra", erakko virkkoi, "teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin kenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista kunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän röyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä, uskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett'ette saanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy siellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen ja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka tulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on antanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä, enemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette enemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä pelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos Jumala on teitä vastaan."

Silloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: "Minä tunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte."

"Herra", virkkoi tuo hyvä mies, "älkää salatko minulta yhtäkään vanhaa syntiänne."

"Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan", Lancelot herra sanoi. "Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja senvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani."

Silloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän rakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin, kuin hän saattoi vuosia laskea.

"Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä enimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä taistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan taistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni kunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin Jumalaa." Sitten Lancelot herra sanoi: "Minä pyydän teitä neuvomaan minua."

"Tahdon neuvoa teitä", erakko virkkoi, "jos te lupaatte minulle, ett'ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte sitä välttää."

Silloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.

"Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa", virkkoi tuo hyvä mies, "ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa, kuin teillä konsanaan on ollut."

"Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo kummalliset sanat, mitkä teille kerroin", virkkoi Lancelot herra.

"Älä ihmettele", erakko virkkoi, "sillä näkyy kyllä, että Jumala sinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen laji kovempi kuin toinen, — sillä tarkoitetaan sinua, Lancelot herra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli suonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, — ja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa nyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän Herramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle osoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean ulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta; Hän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun otella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle taisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua enempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana päälläsi, jos tahdot taikka et.

"Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; — missä sangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta, ja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen selittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin puu.

"Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi kuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina saarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista kovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt ainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni kaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli varsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut yhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei kantanut hedelmää, — ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia, joka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot herra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt sinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin saastuttama."

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "kaikki mitä te olette puhunut, on totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin kuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä asetekoja."

Silloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen katumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa ritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi Lancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.

"Mielelläni sen teen", Lancelot herra virkkoi, "sillä minulla ei ole kypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa."

"Älkää sitä huolehtiko", tuo hyvä mies virkkoi, "ennen huomispäivän iltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette."

Ja Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.

Huone, jonka ovi oli suljettu.

Niiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin etsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa, vielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot herran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat ne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt, joita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia näkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta ei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä näkemään.

Mutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan Lancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä. Sillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn, joka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä sattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki suuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui lähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan, joka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi suurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka voitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä laivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon ravitsemana.

Eräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan laivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki, että se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa, kuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.

He kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita heille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät Arthur kuninkaan hovista.

Lancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja palvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he joutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin julmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja vaarallista urhotyötä.

Yhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan, ja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa varuksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua valkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita ja sanoi:

"Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos laivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut teitä vievät Pyhää Graalia etsimään."

Silloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:

"Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen nähnyt Pyhän Graalin."

"Minä pyydän sinua", Lancelot virkkoi, "rukoilemaan taivaallista
Isää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan."

Niin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:

"Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan toista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää."

"Galahad poikani", Lancelot virkkoi, "koska meidän tulee erota, emmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen taivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua."

"Herra", Galahad virkkoi, "ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin teidän", ja samassa hän ratsasti pois metsään.

Silloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin merta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa, että hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.

Tapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan edustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni merta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että kaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.

Silloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:

"Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä sinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat."

Niin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja silloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli kääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi hänen kädestänsä.

"Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!" hän kuuli äänen sanovan, "miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän, jonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin sinun varuksesi."

Silloin Lancelot virkkoi: "Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta armostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen että Sinä pidät minua palvelijanasi."

Sitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa ristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä hänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja lähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät olevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä kaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion, jonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen, mutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa saadakseen oven auki.

Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei se tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui: "Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!"

Silloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi, että Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että jos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän armahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.

Silloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin että rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki maailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua sisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:

"Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne astut, niin sinä sitä katuva olet."

Niin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.

Sitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja pyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen ympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian edessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin paraillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä seisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös nuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot ihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän oli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan lähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti ovelle.

"Herra Kristus", hän virkkoi, "älä pidä sitä syntinä, vaikka minä autan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa."

Samassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän pääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka oli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen kasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään monta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos huoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja aamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.

Neljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta viidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle kerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan aikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa. Kaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli Lancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle, joka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä katsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi Lancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli kuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.

Neljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles kuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä oli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä Graalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa Logrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.

Kun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän pöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä — enemmän kuin puolet — olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.

Arthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen iloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä uutisia hänen pojastaan Galahadista.

Lancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja myös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.

"Suokoon Jumala", virkkoi kuningas, "että he kaikki kolme pian olisivat täällä!"

"Niin ei ole tapahtuva", virkkoi Lancelot, "sillä kahta heistä te ette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin."

Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.

Jätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta päivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja ihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt Pyhän Graalin ilmestystä.

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta metsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä viisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä tapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He kertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä eteenpäin.

Sillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen samaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli käynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi heidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän saapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.

Hiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni heidän joukossansa, ja se sanoi: "Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen Kristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia ritareita." Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja Eliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito, joka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne jäi, ei enempää.

Pian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään salin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.

"Herra", he virkkoivat Galahadille, "me olemme sangen kovin rientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä pyhä ateria jaetaan."

Silloin hän sanoi: "Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te tulette?"

Kolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa
Irlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.

Silloin ääni lausui: "Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu Pyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi." Niin Pelles kuningas ja hänen poikansa poistuivat.

Ne ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal oli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että juhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen suuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs, niinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:

"Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni, jotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään, minä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä Minun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja vastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti halanneet." Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo, joka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä ottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään se oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.

Silloin Hän sanoi Galahadille: "Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä pidän käsissäni?"

"En", Galahad vastasi, "ellet Sinä sitä minulle ilmoita."

"Tämä on", Hän sanoi, "se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan viimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen, mitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä et ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet Sarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä mukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin valtakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja tahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt huonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian perinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme, huomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, — te ja Percival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja kaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on jälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia."

Sitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad, Percival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan kolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman laivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun he astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja Pyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he iloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.

Niin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin, jonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun he astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan koukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi häntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.

"Totisesti", vanhus virkkoi, "kymmeneen vuoteen en ole saattanut käydä muuten kuin kainalosauvoilla."

"Vähät siitä", virkkoi Galahad, "nouse vain pystyyn ja näytä hyvää tahtoasi."

Vanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi kuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen syrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.

Tämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin kuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat, ja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He kertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli siihen pannut sairaita parantamaan.

Mutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta, ja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään kuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo ylläpiti heitä.

Vuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että hänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea ritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä anteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he antoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.

Kun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he tietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin juuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän joukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta ritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin suostumuksella kuninkaaksi.

Kun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän ympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän astian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen eteen ja lausua rukouksensa.

Vuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin kultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät palatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen polvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt'ympärillä oli suuri enkelien joukko.

"Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija", hän virkkoi, "ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä halannut."

Silloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä asioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina taivasta kohden, hän virkkoi:

"Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut minun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää, jos se olisi Sinulle otollista, Herra!"

Sitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja hän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.

Kun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran luo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors herralle hän sanoi: "Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot herraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan tämän maailman katoavaisuutta."

Sitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta hänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.

Silloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta ja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole rohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.

Kun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he surivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja joll'eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti joutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla mielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi erakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää elämää, ja sitten hän lähti pois.

Bors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta kun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin valtakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas oli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat kaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin kauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin seikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.

"Lancelot herra", hän virkkoi, "Galahad pyytää teitä ajattelemaan tämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun enemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä."

"Se on totta", Lancelot virkkoi. "Nyt minä uskon ja luotan, että hänen rukouksensa auttaa minua."