ARTHURIN KUOLEMA
Lancelot herran lähtö.
Senjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki ritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän ääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas ja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot herran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja paljon juhlittiin ja iloittiin.
Mutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että hän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja koska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa kunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja koettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.
Häijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista oli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn kuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti, ennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi tuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien Gawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän kaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti, oli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen tähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin kaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.
Herttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää — kun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja kaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on tulossa heloittavine kukkineen — ihanana toukokuuna nuo molemmat ritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa kokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia puheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat toistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:
"Veljeni, Agrivaine herra", hän sanoi, "minä pyydän ja vaadin teitä, älkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää, että minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne."
"Totisesti", virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, "emme mekään tahdo olla osallisina teidän vehkeissänne."
"Sittenpä tahdon minä", Mordred virkkoi.
"Sen saatan kyllä uskoa", sanoi Gawaine herra, "sillä missä vain pahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred herra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi itsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä tulee."
"Tulkoon mitä tahansa", virkkoi Agrivaine herra, "minä puhun kuninkaalle."
"Ette ainakaan minun neuvostani", sanoi Gawaine herra, "sillä jos nousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin huomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä Lancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot herraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan Caradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni. Niinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot herra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria Turquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja ystävällisyyttä pitäisi muistettaman."
"Tehkää kuten tahdotte", virkkoi Agrivaine herra, "minä en tahdo sitä kauempaa salata."
Sillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.
"Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne", Gawaine sanoi.
"Sitä emme tahdo", virkkoivat Agrivaine ja Mordred.
"Ettekö tahdo?" Gawaine sanoi; "silloin Jumala teitä armahtakoon, sillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän ilkituumistanne."
"Enkä liioin minäkään", virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra, "sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä."
Ja niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.
"Oi", virkkoi Gawaine ja Gaheris, "nyt on tämä valtakunta turmion partaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla."
Niin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur kuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä pidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin valmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein tahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan juonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä kynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen kumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja ratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi hänelle jutun omalla tavallaan.
"Oi", Arthur kuningas virkkoi, "kovasti suren että Lancelot herran koskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän pöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on pitävä moni jalo ritari."
Kaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet. Siitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit kun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin puolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta Lancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris herran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita, ja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt taistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin vihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat tehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen taisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon yrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen tarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen tapaturmaisen surmaamisen vuoksi.
Viimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava, ja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran välillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä sanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät häntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan poskia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä menettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli karkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen katumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt Gawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion, ja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin viisitoista päivää.
Silloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.
"Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta", hän virkkoi, "jota minä olen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä saavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä tavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan, koska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja ansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin liikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi näyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja Aleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen muunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin he putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin", Lancelot herra virkkoi, "sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa, ja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän maineessa kuin kenenkään muun kautta."
Sitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle kuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.
"Rouvani", hän virkkoi, "nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo veljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä hartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos kavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana, ja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun kautta, niin minä teidät vapautan."
Ja samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi julkisesti:
"Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei kuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa nähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!"
Sen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot herra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä kreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista, joka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat olleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja ratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä surusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto nimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen puistoksi.
Ja niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.
Kun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon ritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He vastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän teki.
"Jalot kumppanit", Lancelot herra virkkoi, "minun täytyy lähteä tästä kaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa, että minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä karkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta, ja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta kirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta."
Silloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:
"Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme teitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei yksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska me halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä valtakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän kerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin te."
"Jalot herrat", Lancelot virkkoi, "ymmärrän teidät hyvin ja kiitän teitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen elannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä tapaa — minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani vapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä vähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa teidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään ritarit ovat toimeen tulleet."
Silloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: "Häpeä sille, joka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä valtakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua, nyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän jalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta kuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja suureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne vuoksi."
"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "minä kiitän teitä kaikkia hyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän valtakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli voin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani kukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se se minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred herra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja antautuu ilkitöihin."
Niin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja kokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat, etteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.
Niin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan maalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.
Gawaine herran kosto.
Arthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran karkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat ajamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa aikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken Englannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren hänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin Lancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun vaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.
Kun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja Gawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät hänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään taisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan kristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan Arthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä rauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon Arthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen maitansa vastaan.
Neito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur kuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli vastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.
"Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?"
"Tulen, herra", hän virkkoi, "tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan kanssa."
"Oi", Lucan herra virkkoi, "herrani kuningas rakastaisi kyllä Lancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia." Ja sitten hän lisäsi: "Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin, sillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra tekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari."
Niin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine herran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki lordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan Lancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.
"Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?" hän virkkoi. "Tahdotteko kääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä matkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava."
"Ei", Arthur kuningas sanoi, "te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että minä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu, ettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia. Mutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte antaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle puhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset."
Silloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: "Neito, sanokaa Lancelot herralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon. Ilmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan, niin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian myöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle sellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen velkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa rauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet."
Niin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi
Lancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun
Lancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen
poskiansa pitkin.
Silloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen ympärilleen ja sanoivat: "Lancelot herra, miksi te noin surette? Ajatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän jalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta."
"Se saattaa helposti tapahtua", Lancelot virkkoi, "mutta en milloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä arastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä en voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua, ja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin että ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki palvelleet." Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli, niin he menivät levolle.
Aamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos, niin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja tikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella Arthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti valleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä hakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän asestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.
"Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?" hän huusi kovalla äänellä. "Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana, kuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan kostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman."
Jokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja nyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua taikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra käski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne kaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur kuninkaalle:
"Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi, tietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että te minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä jos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata teitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän karskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta ja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä olette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä — nyt minun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua petturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun koskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta nyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun, niinkuin metsäneläimen hyökkäykseen."
"Lancelot herra", Gawaine huusi, "jos sinä uskallat otella, niin jätä lörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme."
Arthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella, kaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos joukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja miesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:
"Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt minä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa."
Niin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä Gawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes jompikumpi kaatuisi tai antautuisi.
Olipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan ja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään paitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä aamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä kasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas määräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä saattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.
Siten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän tunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi kovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse, niin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa, ja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän iski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen kolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot vetäytyi pois hänen luotansa.
"Miksi sinä poistut?" Gawaine herra virkkoi. "Käänny takaisin, sinä kavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut täten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi."
"Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra", Lancelot herra vastasi, "mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö kaatunutta ritaria."
Niin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin yhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen luoksensa ja sitoi hänen haavansa.
Sitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra oli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän ja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur kuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien ulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat vallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.
Gawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja heti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen pääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan Lancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.
"Petturiritari", kiljui Gawaine herra, "tiedä, etten minä vielä ole lyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti."
"Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt", Lancelot herra virkkoi, "sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä vastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa haavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon minua moisesta häpeästä!" Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.
"Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun kanssasi", huusi Gawaine herra hänen peräänsä, "sillä minä en jätä sinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."
Piiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein kuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän kuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui Arthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen sotajoukkonsa liikkeelle.
Lännen taistelu.
Sillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi Mordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen juoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur kuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa. Sentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja pani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin Canterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten hän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja ilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin juhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.
Guinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut julkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli suostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen kaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden sanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan lähteä.
Mutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi Towerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla ja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.
Kun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin. Hän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi sitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut sitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja lähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista, mutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat saaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin käsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä, kuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.
Silloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt Lancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren sotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin lähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain kerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi yleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin sotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua ja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin. Ja monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut heille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä sanottavana.
Niin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne Arthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred oli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin siellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja paljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni kaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea, ettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen ritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän pakeni, ja koko hänen armeijansa.
Kun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka olivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä veneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen haavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt hänen täytyi kuolla.
"Voi, Gawaine herra", kuningas virkkoi, "tässä sinä nyt makaat, sinä, jota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on mennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt minä olen menettänyt teidät molemmat."
"Minun enoni, Arthur kuningas", Gawaine virkkoi, "tietäkää että minun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman kiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut teidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota ei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä Lancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän vihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman Lancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan, ja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot herralle."
Sitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, "kaikkien jalojen ritarien kukalle", kertoen hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu samaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.
"Niin, Lancelot herra", hän jatkoi, "kaiken sen rakkauden tähden, mitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan tule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla saattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi tehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni Mordredin ahdistamana."
Sitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan Lancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten puolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.
Sen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja ajoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä määrättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella hiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.
Taistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän oli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein kalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni pyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan hirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja matoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti ylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen peto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.
Silloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: "Auttakaa!" Ja ritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät hänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.
Sitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä ollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra tuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred herran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti surmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi, sillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine ritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.
Sitten Gawaine herra katosi.
Heti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki viisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine herran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja tekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur kuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että Arthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain keskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.
Tähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea armeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin heidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä häneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred herra varoitti joukkoansa.
Niin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat täydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.
Juuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja pisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin hän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa tappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä tuottavansa.
Mutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan, niin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin molemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty surkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.
Kaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin ei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon muita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere herra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur kuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli menettänyt kaiken väkensä.
"Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt minun loppuni lähestyy", Arthur virkkoi. "Mutta suokoon Jumala, että saisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken tämän pahan aikaansaanut."
Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti estää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen hänelle Gawaine herran varoitusta.
"Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun", hän virkkoi; "sillä tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan kohtalon päivä on ohitse."
"Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi", kuningas sanoi, "kun näen hänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä milloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta."
"Jumala teitä auttakoon!" sanoi Bedivere herra.
Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi
Mordredia kohden huutaen:
"Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!"
Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi paljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi peitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana maahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja pääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.
Maailman jaloin ritari.
Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa, mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä teki pikaista lähtöä.
"Sentähden", Arthur virkkoi, "ota sinä Excalibur, minun oiva miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut, niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja kerro minulle mitä siellä näet."
"Herrani ja kuninkaani", Bedivere virkkoi, "teidän tahtonne tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin."
Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: "Jos minä heitän tämän komean miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä ja vahinkoa."
Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla ja heittäneensä miekan veteen.
"Mitä sinä siellä näit?" kuningas virkkoi.
"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja."
"Se on valheellista puhetta", kuningas virkkoi. "Palaa senvuoksi nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen."
Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka; niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi hänelle tehneensä hänen käskynsä.
"Mitä näit sinä siellä?" kuningas virkkoi.
"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja laineiden loiskinaa."
"Voi sinua epärehellinen petturi!" Arthur kuningas huusi, "kahdesti olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit! Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi saattaa minun henkeni suureen vaaraan."
Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.
"Voi", kuningas virkkoi, "auta minua täältä, sillä liian kauan pelkään jo viipyneeni."
Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun näkivät Arthur kuninkaan.
"Aseta minut nyt laivaan", kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki niin hellävaroen.
Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen, ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä yhden kuningattaren helmaan.
"Oi kallis veli", tämä virkkoi, "miksi te olette viipynyt niin kauan poissa minun luotani?"
Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra katseli kuinka he menivät hänen luotaan.
"Oi, herrani ja kuninkaani Arthur", hän huusi, "kuinka minun nyt käy, kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni joukkoon?"
"Älä sure", kuningas virkkoi, "ja tee mitä parhaaksi näet, sillä minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta."
Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay, toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.
Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on kirjoitettuna tämä säe:
"Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva."
Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden laupeudentöitä.
Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti vetäytyä luostariin.
Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui, että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin, mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.
Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.
Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur kuninkaan hautaan.
Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli ulos ja herätti hänet.
"Moitetta ansaitsette", hän virkkoi, "sillä te vihastutatte Jumalan moisella murehtimisella."
"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "uskon että en vihastuta Jumalaa, sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni, kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää", Lancelot herra virkkoi, "että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä."
Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili, mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa, että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.
Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.
Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen. Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat hänelle.
"Se on vain uni", sanoi Bors herra. "Mutta en usko että Lancelot herran käy muulla tapaa kuin hyvästi."
"Se on hyvin luultavaa", piispa virkkoi. "Mutta menkää hänen vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden."
Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.
Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä katsella, sillä se oli sen ajan tapa.
Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu, niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran, mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä kuolemaa.
"Oi Lancelot", hän sanoi, "sinä olit kaikkien kristillisten ritarien pää. Ja nyt tohdin sanoa", virkkoi Ector herra, "että sinulle, Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari, mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut."
Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.
Loppu.