IX.
Neljäs Epeisodion.
Antigone. Kuoro. Kreon.
Antigone
(1:n säkeistö.)
Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
Astumassa jo oon
Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
Päivän soihtua silmäilen.
Sitten eessäni on ikiyö… 810
Tuoni kaikkein-tuutija mun
Vie elävält' Akherontin rantaan,
Vaikk' ei suotuna mulle vielä
Häiden riemua, enk' ole kuullut
Morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai! 815
Kuoro
Vaan kunniakasna ja kuulunahan
Sinä lähdet kätköhön vainajien,
Et lyömänä tautien tappavien,
Et kalvan kostoja saatuas, vaan
Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot, 820
Joka hengiss' astuvi Tuoneen.
Antigone
(1:n vastasäkeistö.)
Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras
Phrygitär onneton,
Sai surman Sipylon kukkulalla. 825
Häntäpä kallio versoillaan
Kietovi niinkuin väänneliäs;
Eikä itkuun liukenevaa
Milloinkaan lumi säästä — niinpä
Kertoilee taru — vaan se kastaa 830
Kyynelsilmien alta rintaa.
Mun samanlainen sallima uinuttaa.
Kuoro
Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon,
Mepä kurjaa heimoa kuolevien; 835
Siis kunnia sun on suurin
Eläessäs arvoa autuahan
Sekä sitten kuoltuas saada.
Antigone
(2:n säkeistö.)
Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden,
Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et 840
Vasta kun vaineeseen olen mennyt?
Syntymämaani! oi!
Maani mahtavat urhot!
Oi Dirkeen vuolteet kauniit!
Ja Theeban valjas-kuulun lehdot! 845
Ma huudan teitä kaikkia katsomaan,
Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin
Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun
Mua kurjaa, voi! 850
Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin,
En eläväin, en vainajitten luona.
Kuoro
Kun uskalluksen huipullen
Sa nousit, lapsi, kompastuit
Ylhäisen Dikeen kynnykseen.
Ehk' isäs pattovelkaa maksat. 855
Antigone
(2:n vastasäkeistö.)
Nyt koskit huoltani katkerinta,
Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän
Kaikkien kuulujen Labdakolaisten 860
Kolkkoa onnea, oi!
Voi, julmaa lemmen harhaa!
Voi, äitini, nukkumistas
Mun isäni kanss', oman lapses kanssa, 865
Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon!
Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna
Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska!
Ah! turmion
Sa naimisistas saitkin veikko rukka! 870
Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.
Kuoro
Kyll' oikein häntä armastat;
Vaan ei saa koskaan vastustaa
Sen valtaa, jolla valta on.
Sua itsepäinen kiihkos hukkaa. 875
Antigone
(Epoodi.)
Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla
Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä.
Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää
Nähdä milloinkaan enähän, 880
Eik' armotonta polkuain
Ees ystävitten kyynel kasta.
(Loppusäkeiden soidessa on Kreon astunut esiin linnasta.)
Kreon (Vartioille.)
Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua
Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua!
Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen 885
Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin,
Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai
Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; —
Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan
Maan päällä seurustelemasta — muuta en! — 890
Antigone
Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani
Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen
Omaini luokse, joita joukon melkeän
On manan maille Persephassa temmannut!
Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna 895
Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän.
Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta,
Ett' armahaisna saavun teille, isäni
Ja äitin', armahinna sulle, veljyein.
Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon 900
Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut
Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas
Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion!
Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut:
Jos lasten äiti oisin, mutta puolison 905
Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais,
En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt.
Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla?
Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas,
Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin; 910
Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini,
Ei mulle uutta veljeä voi versoa.
Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua
Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä
Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni! 915
Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin
Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea,
En lasten kasvatust' oo vielä koetellut,
Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen
Elossa vainajitten maille onneton; 920
Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän?
Vaan saanko koito luoda enää silmiäin
Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun
Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin?
Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan, 925
Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien;
Jos noiss' on syy,
(osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa)
pahempaa älkööt kärsikö,
Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!
Kuoro
Sama myrskyn puuskaus kuohuttaa
Tämän immen sielua viel' yhä vain. 930
Kreon
Vaan siitäpä parkuna vartookin
Pian viejiä palkkana viivynnän!
Antigone
Ah voi! sepä lausuma miltei soi
Kuni kuoloni käsky!
Kreon
Ja käskinkös sua toivomahan, 935
Ett' ei tämä näin ois päättyväkin?
Antigone
Oi Theeban maa! kotiseutuni oi!
Mun heimoni haltiahenget!
Ei viivytä, pois minä viedään vaan.
Oi näettekö, Theeban ylhäiset, 940
Mitä mimmoisilta ma kärsin,
Minä ainoa jäänyt ruhtinatar,
Kun hurskaan tointa ma täytin!
(Antigone viedään pois, Kreon poistuu.)