I.
KAUNIIDEN TORNIEN KAUPUNKI.
Maakunta on kuin keinuva kehto pienen kaupungin ympärillä. Matkustaja tulee sinne yli aaltoilevien kukkuloitten, joita oliivimetsät verhoavat, ikäänkuin ne olisi kiedottu harmaanvihreään silkkiin. Kun tie kohoaa mäelle, on kaupunki vajonnut aallonpohjaan ja viittoilee sieltä torneineen. Se on kuin muurikruunu, joka on painettu erään kukkulan päälaelle. Tie kääntyy, ja kaupunki katoaa. Ratsastaja ajaa aallon harjalle ja toisen pohjaan, ja katse etsii kaupunkia kuin merimerkkiä. Läheltä katsoen näyttää siltä, kuin olisi taivaasta kova nyrkki iskenyt tähän muuripilarimetsään. On kuin rajuilma olisi pirstonut ja katkonut tornit. Niinkuin tuuli olisi vienyt hatut. Vain muutamalla harvalla on vielä jäljellä kattokypäränsä, joka heiluu neljän pilarin varassa; sen kuvun alla riippuu kello. Nyt sen malmikieli on ääneti. Nuora laskeutuu luotisuorana alas torniin.
Siitä hetkestä, jolloin kaupungin muuri pysäyttää ratsastajan ja portti hyväntahtoisesti avaa mustan kitansa ja nielaisee hänet kaupungin suolenahtaille kaduille, kopsahtelevat hänen hevosensa kaviot katukivityksellä. Muurit vastaavat, ja keskiaika lehahtaa jäisenä häntä vastaan. Kylmyyttä ja ummehtunutta ilmaa virtaa tylppäkulmaisista ikkunanieluista. Ovet huokuvat pimeyttä, kuin veisivät hakattuihin hautakammioihin. Ei kukaan voi niskaansa taivuttamatta astua kynnyksen ylitse. Katukivet ovat kuin suomupeite muinaisaikaisen hirviön vatsalla. Varjo lojuu laiskana ja henkii kylmyyttä joka soppeen niinkuin lohikäärme, joka on vetäytynyt piiloon auringolta. Vain ylhäällä korkeissa torneissa hallitsee aurinko, lähettäen kullan välkkyviä tähystäjänkatseitansa läpi ikkunareikäin ja muuriaukkojen voimatta tunkeutua kaupungin pohjimmaisen jääkylmän pimeyden syvyyteen.
Mitä merkitsevät kaikki nämä tornit, jotka kohoavat taivaalle kuin kivettyneen käden vannovat sormet? Tai kuin korkealle kohoavat tuntosarvet, jotka ojentuvat aurinkoon kurkottaaksensa katsomaan yli kauniin seudun?
Ne ovat pieniä hoikkia Baabelintorneja, ei taivasta tavoittavia, vaan rakennetut nähdäkseen toinen toisensa olan ylitse. Pieniä turhuudentorneja, niinkuin ne, joita jolta päivä kohoilee ihmisten rinnoissa.
Tuli päivä, jolloin eräs tämän pienen kaupungin mahtavista perheenisistä huomasi asuvansa liian matalalla. Hän istui palatsissaan kuin kotka sälehäkissään. Alimman kerroksen isot ikkunat olivat kankiverkolla suljetut. Niiden takana istui hän katsellen keltaisin, kadekiiluvin silmin, kuinka hänen naapurinsa kulki tuomiokirkkoon loistaen laahustimessaan niinkuin pöyheäpyrstöinen riikinkukko koristettuna käädyillä ja jalokivillä, kuin hän olisi pyhä ehtoollisastia eikä koronkiskonnalla täytetty rahakirstu. Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä astuivat hänen vieressään, heilahteli heidän kirjo-ompeluksin koristeltu hameensa kankeana kuin tynnyri heidän ympärillään, niin että he hyvin olisivat voineet nostaa jalkansa maasta silti kaatumatta. Ja sama itsetyytyväinen narri kulki joka päivä kirkossa, josta hän oli ostanut kappelin ja jonne hän antoi erään sienalaisen maalata alttaritaulun suunnattomista summista.
Mutta sälehäkissä asuva kotka heitti hautansa kuoleman ja pirun huomaan. Hän eli vain kerran tätä elämää ja piti huonona lohdutuksena pöyhkeillä hakkauttamalla päänsä kuvan hautakiveensä. Hän kuului Salvuccien mahtavaan ja ylhäiseen sukuun, johon keisari aina oli voinut luottaa taistelussaan vallanhimoista paavia vastaan. Hän tahtoi elävässä elämässä nostaa päänsä tämän pienen kerskailevan ja kateellisen kaupungin yli ja hankkia itselleen laajemman näköalan kuin ne narrit, jotka kulkivat lakaisten katujen likaa prameilla silkkiviitoillaan.
Niin kohosi hänen torninsa ilmaan. Se kasvoi kuin palmunrunko, ja kotkan pesä muutti sen mukana korkeuteen. Vähän ajan kuluttua hänen ei enää tarvinnut istua ristikkojen takana ja katsoa silmiänsä kipeiksi naapurinsa kullattuun kirkkokomeuteen. Hän istui kyllin korkealla nähdäkseen naapurinsa palatsin katon yli, voidakseen vakoilla kaikkia hänen toimiaan ulkopihalla, ja jos häntä halutti, voi hän sylkeä hänen baretilleen, joka loisti kuin turkkilainen kupoli.
Mutta Ardinghellot kulkivat alhaalla ja katsoivat pilkaten ja virnistellen, kuinka torni kasvoi, ja ajattelivat itsekseen: kunhan se vain ei sorru, kunhan se vain kestää hänen painonsa, ettei hän jonakin päivänä muksahda sieltä alas kuin lentoon kykenemätön haikaranpoika. Mutta he tuijottivat niin kauan ylöspäin, että niskaa pakotti, ja heidän alkoi tehdä mieli lentää ylös katsomaan, mitä kilpailija tähyili korkealta loggialtaan. Ja uteliaisuuden sijaan tuli harmi, kun he tulivat portin ulkopuolelle ja näkivät Salvuccien lipun tornin huipulla silloinkin, kun pormestari ei liputtanut. Vielä ei sentään kaupunki ollut Salvuccion, vaikka hän istuikin ja pöyhkeili korkeudessaan ja rintasuojuksen yli riippui upeita kudoksia; siellä ne istuivat ylhäällä ja kaatoivat öljytulppia viinipulloistaan, niin että kaupungin rehelliset porvarit saivat roiskeita päähänsä.
Ei kannattanut valittaa esivallalle. Ja kun Ardinghello-suvun päämies pyysi puhutella rauhanrikkojaa, osoittivat palvelijat hänet virnistellen taivasta tavoittavia portaita ylös. Huonosti soveltui hänen arvolleen kiivetä ilmaan toisen miehen portaita pitkin. Kun hän ei keksinyt muuta keinoa, alkoi hän itse rakentaa.
Niinpä kohosi Ardinghellienkin torni korkeuteen. Kun ei rakennettaessa varsin tarkoin luotilinjaa käytetty, kallistuivat tornit hiukan toisiansa kohden yli kadun niinkuin kaksi pässiä, jotka ovat puskusilla. Mutta Salvuccio seisoi torninsa huipussa ja katseli pilkallisesti alas kilpailijaansa kuin halveksittua kerjäläistä, joka haukkoo ilmaa päästäkseen ylös saakka.
Vihamieliset perheet eivät olleet vuosikausiin vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin Ardinghello eräänä päivänä seisoi tornissaan, joka juuri oli kohonnut vastustajan tornin tasalle. Muurauslasta oli poissa ja teline yhdeltä sivulta purettu. Ardinghello arveli sen hetken tulleen, jota varten hän oli tornin rakentanut. Mutta vihollinen odotutti kauan. Vasta auringon laskiessa ilmestyi Salvuccion pää luukkuun. Ardinghello ei voinut hillitä itseään, kunnes toinen olisi kokonaan ylhäällä.
"Salvuccio, kiellän teitä heittämästä roskaa maalleni."
"Ja minä, Ardinghello, kiellän teitä puhuttelemasta minua maallani."
"Näettehän, että seison omallani."
"Tuskinpa vain. Minun mielestäni teidän torninne on vähän liiaksi kallistunut minun puolelleni. Teidän pitäisi oikaista vinoa kaulaanne."
"Varokaa itseänne, etten oikaise teidän kaulaanne."
”Saituri!”
”Pöyhkö!”
"Koronkiskuri!"
"Isänmaanpetturi!"
Tämän sanasodan ryöpyt pärskähtelivät kadulle saakka. Uteliaisuus tarttui yhä useampaan. Mitä varten rakennettiin noita torneja? Maakartanoihinsako ne tähystelivät tuolta ylhäältä? Vai vaihtoivatko ne salaisia merkkejä ulkopuolella olevan vihollisen kanssa? Nyt ne elämöivät toistensa korvat umpeen. Ne puhalluttivat torviin, ikäänkuin olisivat tahtoneet särkeä toisiltansa rumpukaivot.
Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan. Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin. Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.
Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita. Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.
Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla. He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se kirje oli joutunut vääriin käsiin.