II.
KONDOTTIEERI.
Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin, ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä. Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.
Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta sisään astuessa.
Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon. Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.
Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta, tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta. Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa hurskaudessa.
Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät, kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina, epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!
Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.
Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.
Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana. Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella. Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti maakartanossaan lähellä Poggibonsia.
Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja Levantin jalokiviä tyttärelleen.
Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä. Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa, ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista iltapäivätaivasta vastaan.
Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi ollut köysistä punottu.
Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan, joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet lepoa eivätkä viinikulausta.
Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä. Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän katto olisi ollut putoamaisillaan.
Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti kilisten kivestä.
"Pysähdy, pirun ruoka!"
Housut eivät pysähtyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.
"Pelkuri, varas!" huusi Leone.
Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden kuin jokin vanhoista torneista.
"Nyt saatte te vastata minulle, messer Leone!" sanoi hän ja päristi nenäänsä.
"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden rypäleitä tahdoit maistaa."
"Te valehtelette, Leone. Tiedätte, etten aikonut varastaa."
"Mitä varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine kananpojansäärinesi?"
"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne, Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."
"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.
"Älkää nyt turhia suurennelko, Leone."
"Hirtän sinut kuin varkaan."
"Minä en ole varastanut."
"Olet murtautunut sisään."
"Vain nähdäkseni sen, jota rakastan."
"Et koskaan saa häntä nähdä, sen vannon kautta San Roccon."
"Vaikkapa minun täytyisi murtautua palatsiinne, tahdon päästä hänen puheilleen. Sen vannon tyttärenne kunnian kautta."
Kondottieeri vastasi iskemällä hänet polvilleen kämmenellään. Toisella kädellään hän piti hänen kumpaakin kättään kuin ruuvipihdissä, kunnes oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi hänen puvustaan.
Hän sitoi hänet hevoseen ja ratsasti huvilastaan. Hänen vankinsa nieli harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien pölyssä. Ennen pitkää hän hengästyi ja kävi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Kaksi nuorta miestä seisoi naapuritalon portin edessä. He astuivat esiin ja asettuivat hevosen eteen.
"Mitä tämä mies on rikkonut?" kysyi toinen.
"Ei enempää kuin te itsekään!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta ratsastaakseen hänet kumoon. "Sanalla sanoen, hän on minun vankini."
"Mutta hän ei ole teidän hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen poikki, sill'aikaa kuin hänen toverinsa piti hevosta suitsista. Ennenkuin Leone hämmästyksessään oli ehtinyt saada käteensä mitään asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana edessäpäin, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitivät valmiina suljettaviksi.
Kondottieeri kannusti hevosta porttia kohden.
"Sitä ei teidän pitäisi tehdä, jollette tahdo vapaaehtoisesti päästä satimeen. Me suljemme teidät sisään, niin pian kuin olette tullut portin sisäpuolelle."
"Maantierosvoja! Luovuttakaa heti paikalla vankini!"
"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzeläisiä. Jos tahdotte nostaa kanteen meitä vastaan, saatte tehdä sen herrainneuvoston edessä kaupungissamme. Mutta vähän kunniaa saatte siitä, että aioitte ajaa jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten eläimen."
He sulkivat portin välittämättä hänen uhkauksistaan. Hän huusi ja melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta tukien vierastaan menivät he kartanolle. Toinen pyysi häntä istumaan kivipenkille, toinen meni hakemaan viiniä.
Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei vielä ollut virkkanut sanaakaan. Hän ähkyi ja läähätti hengityksensä rauhalliseksi. Veri laski taas pian sydämeen. Hän maisteli viiniä, jota toinen herroista kaatoi hänelle.
Sitten hän nousi ja kumarsi syvään ja kohteliaasti kummallekin heistä.
"Hyvät ja jalot herrat, minulla ei vielä ole ilmaa keuhkoissani tarpeeksi kiittääkseni teitä rintani täydeltä."
"Hyvä herra", vastasi se, joka oli viiltänyt nauhan poikki, "olette jo kiittänyt tarpeeksi. Kysymättä teiltä kotipaikkaa tai nimeä lausun teidät tervetulleeksi tänne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen perinyt ja jossa itse olen ensimmäistä kertaa. Pyydän teitä olemaan vieraanani kuten tämä mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzestä, Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyllään. Minä, kuten hän, olen syntyisin firenzeläinen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."
He syleilivät toisiaan. Rinaldo puristi isäntänsä molempia käsiä niin kovasti, että painoi sormiinsa merkin eräästä sormuksesta, joka toisella oli sormessaan. Hän tarttui hänen käteensä ja ihaili sitä. Gentile vastasi vetämällä ääneti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla sen uuden ystävänsä käteen. Rinaldo välkytti ihastuneena isoa jalokiveä päivänpaisteessa. Sitten hän ryhtyi katselemaan firenzeläistä taiteilijaa, kuin tämä olisi ollut harvinainen eläin.
Domenico oli ylhäisen hillitty kaikissa liikkeissään, yksinkertainen hienossa, värikylläisessä puvussaan. Lyhyt, poimutettu päällysviitta valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selkään vyön alapuolelle. Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka pehmeästi aaltoili leveillä, sinertävillä poskilla. Kun hän katsoi, oli leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrjästä. Mutta hän ei katsonut kuten muut, ei vanginnut silmää silmällä, vaan antoi katseensa kiertää ikuisesti rauhatonna.
Rinaldo katseli suu avoinna. Vielä enemmän häikäisi hänen nuori isäntänsä häntä. Gentile Cavalcanti taivutti päätään ja kaulaansa, ikäänkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus. Hän avasi kaunispiirteisen suunsa, ikäänkuin sanojen sulosointu olisi tehnyt sen voitokkaaksi. Hän ei hymyillyt. Mutta silmien vaaleanruskeista, läpikuultavista teristä loisti avoin lempeys valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyväily, kuin auringonsäde, ei suinkaan mielistelevä, vaan luottamusta herättävä, puhdas ja lämmittävä. Otsan hieno kaari näkyi paksun, kastanjanruskean tukan alta, joka kähertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti näytti vain täydentävän tuon kauniin, puhtaan pään muotoa, ja värit hänen yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni hieno pellavareunus koristeenaan, ja hänen kapeissa housuissaan olivat vain tukan oman värin vivahduksia.
Tähän hienoon firenzeläiskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi olevansa melkein barbaari. Hänen otsatukkansa oli takkuinen, ja hänen kiivaat päänliikkeensä saivat sen heilahtelemaan. Hänen käsi- ja käsivarsiliikkeensä, jotka kävivät sysäyksittäin, olivat aivan toisenlaisia kuin heidän pyöreät, pehmeät kaarensa. Mutta hänen silmänsä syöksivät tulta, kun hän kertoi mitä hän kondottieerin huvilasta tahtoi.
"Kautta Pyhän Finan", sanoi maalari, käyttäen täkäläistä voimasanaa, — "hän mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla häntä meille?"
"Kuvailla häntä? — Mahdotonta!"
"Miksi niin?"
"En ole koskaan nähnyt häntä."
"Miten sitten tiedätte, että hän on kaunis?"
"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo maailman nähdä häntä."