IV.
GIOVANNAN VAPAUS.
Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.
Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä aamuilmassa.
Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.
Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.
Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:
"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän, vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa tervehdystämme."
"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!" sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon kaikki kolme vastata minulle."
"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte häntä lukkojen ja muurien takana."
Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja keskeytti hänet.
"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät, mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini. Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni vihollisten kanssa."
"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen, Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä. Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.
Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle avainkimppunsa ovessa ja sanoi:
"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä olet isäsi tytär."
* * * * *
Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan ylöspäin.
Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä, pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan, kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä surkastuneilla käsiraukoillaan.
Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma. Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa. Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten, tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia, niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan, ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko tullakseen terveiksi.
Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä, että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille. Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista sormenpäistään.
Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen. Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli. Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja, ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka kurottuivat niitä ottamaan.
Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.
Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten kanssa.
"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä, rohkeana lasten keskellä.
"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."
Giovanna nauroi, lyhyen, pehmeän, vapauttavan naurahduksen.
"Te nauratte, madonna?"
"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien käyttävän."
"Ovatko ne sitten niin naurettavia?"
"Niin, mitä siitä arvelette? Nuori herra, jolla on kultasormuksia joka sormessa ja silkkikoristeita rinnalla, puhuu nälästä ja janosta. Ja miksi minulle, herra? Enhän minä ole syötävää. Mutta tahdon antaa teille imettäjäni hyvän neuvon: ennenkuin toiste puhutte rakkauden nälästä, kaunis herra, koettakaa vain päivä tahi pari, miltä todellinen nälkä ja jano tuntuu, ennenkuin jälleen kuljette Amorin kerjuusauvan varassa."
"Teidän imettäjänne on jo maustanut kielenne pippuriviisaudellaan. Oi, ette vielä tiedä mitä rakkaus on."
"Mutta te sen tiedätte, kokenut herra. Sen näkee teidän hihoistanne ja säärystimistänne. Tunnette sen mahdin, joka on voimakkaissa väreissä, valkeaan puseroon kirjailluissa vihreissä apilankukissa, vaniljalle tuoksuvissa hiusvoiteissa, pitkissä keihäskynsissä. Oi, mutta valitkaa arvokkaampi päämäärä, herra."
"Olette minun aurinkoni, neitsyt", sanoi Rinaldo, luoden häneen läpitunkevimman katseensa.
"Ah, nyt aurinko laskee, ja minä menen kotiin — ilman saattoa — kuten aurinko", sanoi tyttö ja nousi.
"Mutta joka yö, neitsyt, joka yö liitelee rakkauteni parvekkeenne ympärillä, kun kuulette minun soittavan."
"Oi herra, älkää vihastuko, mutta käytän yöni nukkumiseen, ja parvekkeeni on liian pieni kantamaan teidän rakkauttanne. Siellä on tilaa vain yrttimaljakolle."