V.
NOLI ME TANGERE.
Pieni punainen liekki paloi madonnankuvan edessä Giovannan makuukammiossa. Se loisti vain niin kauas, että Jumalan-äidin pään kultainen tausta hehkui ja vihkivesi pienessä pronssimaljakossa kimmelsi.
Mutta Giovanna kulki esineeltä esineelle kuin päivänvalossa. Pienellä pöydällä, joka oli matala kuin lapsen pöytä, valkohepeneisine liinoineen, oli avattu rukouskirja loistavine kulta-alkukirjaimineen. Pieni tuntilasi seisoi ja punoi ajan lankaa juoksevasta hiekasta. Hän nosti sen korvalleen ja kuuli sen sihinän. Hän otti vesipullon pienen seinäkaapin yläpuolelta, jossa oli kolme, neljä hakakirjaa, meni ikkunan luo ja antoi kukilleen juomaa. Ristikon edessä seisoivat pulleissa maljakoissa kallisarvoinen neilikka, jonka hänen isänsä oli antanut hänelle ja joka loisti läpikuultavana kuin ryydintuoksuinen höyhen ikkunaa vastaan, ja kankea- ja tuuhealehtinen myrtti. Hän hypisteli sen lehtiä sormillaan ja ajatteli äitiään, jonka marmorihaudalta se oli tuotu pienenä oksana.
Sitten hän astui pienelle, ahtaalle parvekkeelleen. Satoi hienosti ja äänettömästi kuin seulasta. Hän nosti kukkansa ulos. Silloin ovea ei voinut sulkea. Mutta isot majolikaruukut rauhoittivat häntä. Nuo kaksi kukkaa olivat isä ja äiti, jotka vartioivat ovea. Hän hymyili pimeässä ja katsahti hämärään naapuritaloon. Välimatka oli liian pitkä, jotta kukaan voisi hypätä kadun yli. Ei muut kuin keveät pääskyset, jotka pesivät kivisessä ikkunanpielessä, päässeet tänne ylös.
Hän seisoi kauan sateessa kukkiensa luona. Hän oli avannut hiuksensa. Nekin paisuivat kuin kasvit ja imivät voimaa sateesta. Hän tunsi, että pimeässä kaikki kasvoi. Yö oli iäinen. Se yhdisti menneisyyden ja tulevaisuuden. Ja hän suuteli sateessa äitiään, jota ei koskaan ollut nähnyt.
Hän vetäytyi yön näkymättömästä ja rajattomasta avaruudesta omaan vahakynttilän rajoittamaan kammioonsa, riisuutui ja meni maata matalaan vuoteeseensa hoikkien pylväitten väliin, jotka kohosivat kuin liljanvarret ja kannattivat vuodekatoksen keveätä kielekeverhoa.
Hetkisen hän makasi ja näki kullan hehkuvan neitsyen mustan pään takana. Sitten hän nousi, otti vihkivesihuiskun ja pirskotti vettä vuoteelleen ja lattialle. Sitten hän sammutti kynttilän ja nukahti levollisena syvässä pimeydessä.
Vain kissat valvoivat. Ja kaksi silmää, jotka eivät olleet kissan. Kun Rinaldo näki himmeän valon sammuvan kadun toisella puolella, sai hänen mielikuvituksensa kuumempia värejä. Hän istui tuntikausia ja kuunteli sateen hiljaista rapinaa äänetön mandoliini sylissään. Silloin liukui kuu hillittömästi esiin ja heitti muurin kylkeen voimakkaan valkean valonsa, niin että kaikki ikkuna-aukot näyttivät kaksin verroin mustilta.
Kuu ikäänkuin sanoi Rinaldolle: Näin minä valtaan talon. Miks'ei sinulla ole rohkeutta niinkuin minulla?
Hän ei viipynyt kauempaa. Hän lähti. Hän seisoi kadulla kahden suljetun oven välillä. Kuu ylvästeli hänen päänsä päällä. Se hyppäsi kuilun yli kuin pitkin nostosiltaa. Se ei koskettanut kadun pohjaa. Valo johti valkeana siltana parvekkeelle. Kuu hiipi varkaan askelin Giovannan luokse ja painoi liljankalpeat suudelmansa hänen silmilleen. Se sai Rinaldon häpeämään: Etsi tie! Etsi tie! Kiipeä ylös vesitorvea pitkin, pitele kiinni räystäästä. Rohkealle rakastajalle on kaikki mahdollista!
Ja Rinaldolle oli kaikki mahdollista. Samassa hetkessä hän huomasi tien sinne ylös. Sen täytyi nousta kaivosta kapealle, muuratulle sillalle, joka yhdisti molemmat sivusta-ulkonemat. Sieltä oli helppo pääsy pienelle parvekkeelle.
Rinaldo tunnusteli vyölaukkuaan. Nuoraportaat olivat siellä kuten tavallisesti. Niiden avulla oli paluumatka mukava, vaikkapa rynnäkkö olisi ollut kuinkakin uhkarohkea.
Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen kilpikonnanluisen näppäimensä alla.
Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat rikki hiljaisuuden.
Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan, halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta, hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä, hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä, painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä ilman halki, muurin ja puun läpi.
Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa. Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä — taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.
Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.
Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä. Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.
Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa. Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.
Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko hullu, ihminen?"
Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää näkemään, kuka teillä on edessänne."
"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."
"Elämä tai kuolema sylissäsi, Giovanna! En päästä sinua."
Hän kietoi kätensä tytön ympärille, mutta Giovanna tarttui hänen tukkaansa, ikäänkuin Judith, joka halusi ravistaa Holoferneen katkaistun pään hänen hartioiltaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja tempasi oven auki. Rinaldo oli jo kuulevinaan hänen huutonsa korvissaan. Mutta Giovanna kuiskasi vain kylmästi ovesta: "Beritola! Beritola! Nouse ja herätä silmänräpäyksessä messer Leone!"
Rinaldo kuuli jonkun liikkuvan siellä. Mutta hän heittäytyi Giovannan eteen ja tarttui hänen paljaisiin jalkoihinsa: "Giovanna, Giovanna, malta mielesi! Katso kuka sinun luonasi on!"
"Malttakaa itse mielenne, herra, ja hävitkää samaa tietä kuin tulittekin. Ennenkuin ehditte käännähtääkään, on se liian myöhäistä."
Oven raosta kuului melua ja huutoa. Pitkiä tulijuovia kiiti lattian poikki yhtyen kuunvaloon. Rinaldo kuuli raskasta töminää, kuin villipedon jalkojen astuntaa, ja erotti kondottieerin hirvittävät kiroukset. Kauhu tarttui häneen, kun ovi rämähti auki ja kondottieeri puolialastomana heilutti leveätä Malchus-säiläänsä kuin pyövelinkirvestä.
Hän päästi Giovannan ja hyökkäsi hurjaa vauhtia parveketta kohti, löi jalkansa kukkamaljakkoon, niin että vihlaisi polveen saakka, heittäytyi rintamuksen yli ja oli juuri saanut kiinni nuoraportaista toisella kädellään, kun kondottieeri oli hänen kintereillään ja terävä kaksiteräinen miekka suhahti hänen päänsä päällä. Hän sukelsi alas. Säilä iski pimeässä, leikkasi jotakin ja katkesi parvekkeen kivireunaa vasten. Leone ei tietänyt mihin oli osannut, mutta hän kuuli huudon. Tuliko se takaapäin vai edestä? Hän kääntyi nopeasti. Kun hän taas tuijotti syvyyteen, hän näki haamun raskaasti kiiveten häviävän. Se oli jo kaukana alhaalla. Molemmin käsin hän tarttui nuoraportaisiin, tempasi koukut irti ja heitti ne alas pimeyteen. Heikko jysähdys kuului maasta, ja kuin tuskanhuutona kaikui: "Käteni, käteni, käteni!"
Imettäjä piti soihtua Leonen ja hänen tyttärensä välillä, kun hän kääntyi. Kaikki veri oli paennut Giovannan kasvoilta. Ensimmäisen kerran hän näki silloin isänsä sellaisena kuin hän taistelun tuoksinassa mahtoi olla. Isän silmien hehku poltti hänen kasvojaan. Verisuonet kaartuivat paisuvina sinisinä käärmeinä isän päälaelle asti. Giovanna sulki silmänsä. Hän vapisi ja tunsi halua parkaista rinnastaan sen vihlovan huudon, jota hän oli pidätellyt tähän asti. Silloin hän huomasi taittuneet kukkansa. Myrtti oli tallattu, neilikka riippui kuolleena parvekkeen yli, ikäänkuin tuijottaen syvyyteen väkivallantekijän jälkeen. Hän astui askeleen ja kumartui sen puoleen. Hänen paljas jalkansa osui johonkin pehmeään ja lämpimään, joka ikäänkuin litistyi sen painon alla. Kun hän veti jalkansa takaisin, hän näki soihdunvalossa poikkilyödyn käden.
Silloin hän värähti, peitti kasvonsa käsiinsä, meni takaisin kammioonsa ja heittäytyi suulleen vuoteeseensa.
Mutta tuskanhuutojen vaimetessa kadun ahtaassa, pimeässä syvyydessä kondottieeri tarttui poikkilyötyyn käteen ja välkytteli sen monia sormuksia soihdunvalossa.