VI.
PYHÄ FINA.
Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen, säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.
Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa, jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi. Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne kadulta kuin pudonneet hedelmät.
Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.
Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni. Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo, peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne rehentelisivät, kun hän lähestyisi.
Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä, että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja nyökkyvät kukkaset.
Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.
Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.
Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli, miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset, jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään, jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen, eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut, kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen ohitseen kirkossa.
Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti, liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile — Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?
Toisenlainen oli nuori Domenico, joka oli tullut maalaamaan pyhän Finan legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot, joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden pitkän vetäisyn siveltimellä.
Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.
Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä, ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa. Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi sisään.
Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona — he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he hävisivät.
Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä, vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan, niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.
Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.
Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät siveltimet kädessä.
Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja liitelevien enkelien takana.
"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten kättesi voimasta, mutta opeta minulle…"
Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."
Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin. Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.
Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä. Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.
Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?
Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi, hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja autuaan kuoleman.
Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä, paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa huoneissa.
Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä talvipäivän valo lankesi sisään.
"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, — "jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".
Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän valitsi ulkoa.
Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan, kunnes ne tulivat näkeviksi.
Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on minulle tuottanut."
Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas nyökäyttäen päätään.
"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen suuren kunnian, että katselette sitä."
"Enkö häiritse teitä, mestari?"
Taiteilija hymyili ja sanoi:
"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne vahvistaisi minun katsettani."
Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.
Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.
Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan. Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.