VII.
SUUDELMA.
Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä työnsä katselijalle.
Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari koskaan ollut katsonut häntä.
Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.
Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:
"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna. Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."
Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut maalata hänen kuvansa.
Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan. Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi häneltä valon.
Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris — sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.
Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä. Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.
"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"
Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa. Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:
"Domenico, te käyttäydytte sopimattomasti."
"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla olisi ollut okaita terälehtien keskellä."
Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi yhä hänen huuliensa takana.
"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua. Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni. Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista, kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä pään että kaulan."
"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."
Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan, madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni, etten koskaan ole rakastanut muita kuin kauniita naisia."
"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista, messer Domenico."
"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat, että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa rakastettu."
"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja siksikö suutelitte minua, Domenico?"
Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.
"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"
Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta sytytetyssä kynttilässä.
"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te…"
Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.
Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan. Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:
"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni, voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."
Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan merkitsemänä.