VIII.

KUOLEMA.

Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki, mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.

Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.

Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa, lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta, joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.

Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja hän puristi huulensa kokoon.

Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään, pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut. Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui sormien välitse.

Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä:
"Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa.
Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksi
viimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."

Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli. — "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni sortui raunioiksi.

Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.

Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa, näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää kuuluville.

"Eivät ole asiat hyvin, pikku Giovanna", kuiskasi vanhus hymyillen hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka, Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus, joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta? — Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei, vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta, jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille. Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi, Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän, että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille, näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja sukunsa perintöä kohtaan."

Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.

Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty. Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi. Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.

Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun, jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa, tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina, kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen, viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä? Ohitse! Ohitse!

Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta, hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei enää koskaan löydä itseään meressä.