X.
MIES.
Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä, mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:
"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut parhaasta ystävästä."
Giovanna oli noussut ja meni häntä vastaan.
"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen toivomuksensa."
"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne maailmassa."
"Ettekö tahdo astua sisään, herra, ja levätä ystävänne talossa?"
"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana suojelijananne."
Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla sijaitsevien pienten silmien ympärillä.
Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.
Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.
Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.
Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki. Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.
Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna. Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"
"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen luottanut."
"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä juhlallisia valmistuksia.
Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.
"Madonna", sanoi hän kirkkaalla, hieman kimakalla äänellään. "Tämä askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys. Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit, joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä. Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille, että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon suojelukseensa! Minä olen haavoittunut sodassa, mutta jalkani on yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä, on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."
Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti mustan huntunsa takana.
"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille, että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi, en vaatiakseni lupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut, madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen. Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä, ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä, kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja, madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat, siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani, en kerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se joutuu teidän käsiinne."
Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi paksut tilikirjat.
"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."
Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri kokoon asiapaperit.
"Holhoojani on puhunut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Mercatale hämmästyneenä.
"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin suojelijakseni."
"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen. Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en holhoojana tai isänä, vaan miehenä."
Giovanna ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."
Hän aikoi vetää pois huntunsa. Mutta Mercatale sanoi hymyillen:
"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."
Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen puoleen kuiskaten:
"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni polvistun edessänne, madonna."