XI.
KEVÄT.
Kun Giovanna ratsasti Firenzeen, kantoivat nuoret miehet kukkia häntä vastaan ja sirottivat niitä hänen hevosensa jalkoihin. Hän näki valkeiden liljojen lentävän ilmassa, ja hänen jalustimessa oleva jalkansa kuljetti laahuksen kultabrokadia huulten ohi, jotka kilpailivat saada suudella sen lievettä hevosen sivulla.
Gentile yksin ei kumartunut, vaan etsi hänen katsettaan. Se kohtasi hänet kylmänä ja tuntematta häntä.
Kun Giovanna ratsasti Trinità-torille Mercatalen palatsin edustalle, satoi oliivinoksia kaikista ikkunoista hänen päälleen. Kukkia tuiskusi hänen jalkoihinsa, kun hänen sulhasensa auttoi häntä hevosen selästä.
Kynnykselle seisahtui Giovanna, kuin olisi loukannut jalkansa veripunaiseen neilikankukkaan, joka loisti kaiken valkean ja vihreän keskellä. Hän katsoi taakseen sitä tietä, mitä hän oli tullut. Kauas pitkin toria oli samaa punaista päivinä siellä ja täällä.
"Tekö, Niccolò Mercatale", kysyi hän, "olette antanut sirotella näitä punaisia kukkia?"
"En", vastasi hän, "minun väkeni ei ole niitä heittänyt".
"Katsokaa sitten, että ne poistetaan kotini kynnykseltä, jonne vain teillä on oikeus sirottaa kukkia."
Hän ei mennyt sisään, ennenkuin nuo punaiset rakkaudenkukat oli poistettu. Mutta Firenzen kauneimpien nuorten miesten nähden hän suuteli iäkästä ja rumaa miestään. Hän värisi, kuin olisi syntynyt uudestaan tästä suudelmasta.
Mutta ulkopuolella seisoi Gentile ja kätki sydämensä nyyhkytykset.
Giovannan kynnystä etemmäksi eivät nuo kutsumattomat rakkaudenkukat koskaan päässeet. Ne lakaistiin ovelta, ennenkuin hän meni ulos tai sisään. Ilma palatsin korkeissa saleissa oli puhdas ja kylmä hänen ympärillään. Ja silloinkin kun Firenzen sukkelat ja riehakkaat miehet, nuoret, loistonhaluiset ja kevytmieliset naiset virtana tulvivat marmoriloistoisiin huoneisiin, vaimeni kaikki hillittömyys ja muuttui viehättäväksi arvokkuudeksi. Sukkeluus kimalteli kuin suihkukaivon helmet Giovannan loistavan kauneuden valossa. Riehakkuus muuttui veitikkamaisuudeksi, intohimo ihailuksi. Amor otti villejä leijonia harjasta ja veti niitä kivilattioita pitkin, niin että sisäänvedetyt kynnet rapisivat.
Kun firenzeläisnaiset yksinään tulivat vierailulle, astuivat he hänen huoneissaan samalla ryhdillä kyin jumalattaret muinaisajan friiseissä. Hoikilla, kauniilla kauloillaan he kantoivat helminauhansa kuin Minerva aigistansa. Kultakudos oli heidän ympärillään kuin arvokkuuden panssari. Kiharaisella tukalla oli rouvan-huntu ohuena ja valkeana ja läpikuultavana kuten hienot nupunverhot, jotka haivenisena suojana ympäröivät vastapuhjennutta kukkaa. Veitikka, joka väijyi sielussa, oli suljettuna silmän valkean helmiäiskiillon taakse. Pitkät hienot sormet ikäänkuin taluttivat puhetta näkymättömässä kultanauhassa. Mutta yht'äkkiä saattoivat hunnut puhaltua ilmaan, kultasilmus katketa, kankea brokadi murtua. Veitikka heittäytyi suinpäin hymyilevistä silmistä, huulet upottivat kaikki sirot sanat naurun ja leikin kaaokseen.
Giovanna nauroi iloisimpana joukossa. Hänellä oli lähellään mies, joka yhdisti isän hellän huolenpidon rakastajan nöyrään palvontaan. Joka kerta hänen astuessaan hänen luokseen se tapahtui sellaisella hartaalla kunnioituksella, kuin itse huone hänen ympärillään olisi ollut pyhäkkö. Giovanna tunsi isänsä levolliset askeleet hänen varovassa käynnissään. Hän suuteli hänen kättään yhtä varmasti kuin uskovainen tekee ristinmerkin vihkivedellä lähestyessään alttaria. Mies oli ruma, mutta niin tietoinen rumuudestaan, että hänen ylväs vapautumisensa sen ajattelemisesta teki hänet kauniiksi. Kaikki rypyt hänen kasvoissaan olivat viisaudenkirjoitusta, jota Giovanna päivä päivältä oppi yhä paremmin lukemaan. Koko hänen olemuksensa perustana oli itsetuntemus eikä itserakkaus. Siksi hän olikin Giovannan mielestä tuhat kertaa miehekkäämpi kuin Firenzen kauneimmat nuorukaiset, jotka eivät voineet astua lattian poikki tai panna jalkaansa jalustimeen ajattelematta, miltä he näyttäisivät. Hän katsoi mielihyvällä hänen sileätä päälakeansa, pään rehellistä, paljasta sydäntä, joka oli täysinkypsynyt pähkinä, kehittynyt esiin kukasta ja lehdistä, kuoresta ja verhosta, ojentaen aurinkoon lopullisen pyöreän muotonsa. Hän otti sen hienoihin käsiinsä kuin voimakkaan, harvinaisen hedelmän. Miehen suuret suoniset, hyvinhoidetut kädet saavuttivat hänen suosionsa ilmeikkyydellään, tietoisella, varmalla otteellaan — kuin haukankynsien ote tangon ympäri. Ja Mercatale oli ensimmäinen, joka aukaisi Firenzen koko sivistys- ja taiderikkauden hänen nuorelle, janoiselle sielulleen. Hän oli viisas elämässä ja elämän taidossa. Hän oli väsymätön kulkija ajatusten suuressa, salatussa maailmassa. Hän kuului Lorenzo il Magnificon uuteen tieteenharjoittajien akatemiaan. He paljastivat. Platonin syvän, syvän viisaudenkaivon. Italian kauneimmat runot elivät hänen huulillaan. Ja hän opasti Giovannaa kaikessa siinä rikkaassa ja tulisessa taiteessa, joka juuri nyt versoi maasta säteilevänä ilon ja kyvyn keväänä. Kirkot täyttyivät siitä, holvit kukoistivat, seinät lauloivat värejä ja kauneutta. Mercatale näytti hänelle sen kaiken. Saturnuksen kultakausi, antiikin jumalat syntyivät uudelleen palatseissa niin elävinä ja herkkinä kevään unelmina, että saattoi kuvitella näkevänsä kukkien puhkeavan viluisina verhostaan ja ensimmäisen veren tulvahtavan niiden poskiin puhtaassa, voimakkaassa ilmassa.
Siinä oli itse Minerva, joka koristi itseään oliivinoksa-seppelein ja kirjaili pukunsa ohuen hunnun Medicien ihanilla kiehkuroilla ja astui versovalla, smaragdinvihreällä ruoholla riemukkaassa voitonhumussa. Ihmisluonteen alkuperäinen raaka eläimellisyys kuvattiin villinä kentaurina, Minerva tarttui kentauria tukkaan ja kuritukseksi ravisti hänet polvilleen.
Ja aikojen merestä nousi jälleen Venus, puhtaana ja alastomana, painaen kätensä hentoja, märkiä rintojaan vasten, vaalea tukka liehuen ja suojelevana asettuen hänen pyhään helmaansa. Näkinkengässä hän purjehtii merenselällä, joka aaltoilee ja värisee kimmeltävin, vallattomin välkkein. Aurinko on vanginnut vapaan meren kultaiseen verkkoonsa; se pyristelee kuin kala värisevien silmien alla. Tuulenjumalat puhaltavat tuoksuvin henkäyksin hänen kevyttä alustaan aaltojen yli. Ne syöksevät punaisia ruusuja suustaan, ne verhoavat tuon ihanan ruumiin sulotuoksulla. Ja hän liitää kuin untuva rantaa kohden, jossa Horat jo seisovat ja levittävät hänen viittansa liehuen tuuleen kaikkien maan kukkasten syleiltäväksi.
Ja laakerilehto odottaa kiiltävine lehtineen, hiljaisena kuin pronssilehvä seppeleessä. Ja myrtti kuvastaa lehviänsä iäti sinistä elysistä ilmaa vastaan. Hiljaa hehkuen riippuvat kultaomenat oranssipensastoissa, loistavina lamppuina lehdon vihreässä hämärässä. Mutta ruohosta kohoavat kilvan kukkaset Primaveran keveiden, joustavien askelten alla. Vuokot kulkevat parvissa ja kiistelevät koskettaakseen ihanaa impeä. Siniset vinca-kukat kiipeävät hänen jaloilleen. Neilikat ovat valloittaneet hänen hameensa ja kiinnittyneet sen valkeaan kankaaseen. Villit ruusuköynnökset kiertyvät kuin käsivarret hänen vyötäisilleen. Hänen sylinsä paisuu kuin kukkaslähde. Hänen kaulaansa painaa niittykukkaköynnös. Ja korkealla hänen vaaleilla hiuksillaan riemuitsevat valkea vuokko ja taivaansininen vinca otsakoristeena. Kuin kissa hän astuu pehmeästi myriadeille ruohon kukkasia. Mutta Flora kiitää huimana ja puhtaana yli maan ohuessa harsossaan, paeten Zefyrin syleilyä. Hän tahtoo huutaa, mutta ruusuja ja vuokkoja puhkeaa hänen suustaan rankaisevien sanojen sijasta. Venus kulkee hitaasti raskaan naisen käynnillä, punaisen, kultaompeleisen viittansa ja olentonsa salaisuuden painamana, ja taivuttaa päänsä ja puhuu sanattomasti kohottaen valkeata kättään. Amor lentää kuin pääskynen hänen päänsä yläpuolella, sidotuin silmin, ja tähtää nuolellaan kolmea sulotarta, jotka esittävät piiritanssiansa norjien jäsenten joustavan veltosti liidellessä nurmikolla. Näkymätön ilma heidän ympärillään syleilee heidän jäseniään, niin että hunnut rypistyvät lanteitten ja vyötäisten sorjien rytmien ympärille. Ja Merkurius seisoo puoleksi alastomana purppuraviitassaan ja säikyttää sanansaattajansauvallaan keveät valkeat hattarat ikuisesti siniseltä taivaalta.
* * * * *
Tämä kevät avasi sylinsä Giovannalle. Sen rinnoilla hän huokui ilmoille koko nuoren, rauhallisen onnenkaipuunsa. Hän tuli Firenzeen, kun kaupunki oli itse kevään tyyssijana. Kukkien kaupunki sulkeutui hänen ympärilleen. Mutta joka ilta kulkeutui hänen kaipuunsa Arnon solisevan virran mukana, juoksi sen yli rakennettujen siltojen alitse, kirkkojen ja tornien ja rapautuneiden muurien ohi, ulos kauniiseen laaksoon, missä poppelit kuvastuivat nuorina ja väreilevinä ohutta ja väritöntä ilmaa vastaan. Ikkunoistaan Trinitàtorin varrella hän voi seurata virran liukumista sen kivisessä uomassa, sen paksun, kiiltävän käsivarren kuin täynnä porisevia valtimoita, jotka siellä täällä kimmeltäen hypähtivät portaan yli tai kierteisinä ryöppyinä painautuivat kivien ympärille.
Leppoisina kevät-iltoina, kun aurinko oli liukunut kukkuloitten taakse ja ainoastaan valkeat huvilat loistivat rinteillä kuin valkeat vaahtokukat maan aalloilla, vaelsi koko Firenze Arnon rannalla pehmeässä ja väreilevässä kultailmassa, mikä tuli kuin kaukaisista suurista kirkkokynttilöistä, joita ei voinut nähdä. Ja vaeltajat kulkivat toisiaan vastaan kukkia kantaen: narsisseja, hyasintteja ja pitkävartisia liljoja. He kulkivat juoden kauneutta niiden syvistä kuvuista. Ja kun varjot nousivat laaksosta pimeän nousuveden kaltaisina ja soihdut sytytettiin suuriin renkaisiin palatsien jykeville paasimuureille, heitettiin kukat siltakaarilta alas juoksevaan veteen, ettei niitä tarvitsisi kantaa kotiin, ja Arno huuhtoi kaikki kukat muassaan. Kansa vetäytyi tornien ja muurien väliin, kuullakseen soihtujen sihisevän ja räiskyvän iltatuulessa. Vuoret huokuivat nyt kylmiä henkäyksiään kaduille. Campanile, Bargello ja Palazzo Vecchio kohottivat jyrkät torninsa korkealle yöhön yli Firenzen valokimalteisen umpilaakson. Veistokuvat näyttivät heräävän elämään. Valkeat marmorikuvat näyttivät niin tenhoisilta pimeydessä. Soitto ja laulu valui kapeina virtoina säleraoista ja parvekkeilta. Varjossa seisoi kansaa juoden musiikkia halukkain korvin. Yht'äkkiä saattoi yö herätä säikähtäen hurjaan meluun, kadut vapisivat ja kumisivat ratsastajajoukoista, jotka laukkasivat eteenpäin suhisevin ja säkenöivin soihduin. Naamiokulkueita ja laulavia parvia kulki ohitse. Lorenzo ystävineen vietti fantastista karnevaaliaan bakkantteina, Lunan tähtiseurueena, Venuksen palvojina. Palatsien edustalle, joissa Firenzen kauneimmat naiset asuivat, he pysähtyivät ja heiluttivat soihtujaan; soitto kaikui kaunottarien kunniaksi, kukat löivät heidän ruutujaan vastaan, runoja laulettiin, eläköönhuudot raikuivat.
Usein seisoi Giovanna pimeässä kammiossaan ja katseli kulkuetta. Soihdunvalo häikäisi hänen silmiään. Hänen sydämensä sykki, kun soitto pysähtyi hänen parvekkeensa alle. Hän väistyi pois aina vastakkaiseen seinään asti ja seisoi pimeässä silmät ummessa ja kuunteli. Hän joi tätä ihailua kuin unta, kuin päihtymystä suuresta pikarista, jonka yö hänelle tarjosi. Hän ei tuntenut ketään ulkona olevista. Hän ei nähnyt Gentileä, joka istui mykkänä hevosensa selässä palavin silmin tukahduttaen sydämensä nyyhkytykset. Hurmaantuneena laulusta ja eläköönhuudoista hän ojensi kätensä miestään kohti, tunsi hänen lämpimän, ryppyisen ihonsa, kuuli hänen korkean, joustavan äänensä ja löysi rakkauden hänen sylissään.
Gentileä hän rakasti ainoastaan sielunsa syvimmässä itsetiedottomuudessa, hiljaisissa unensyvyyksissä, joissa kaikki tuntemattomat ovet avautuvat ja sielun maahan-sidottu salainen olemus hengittää kuin ruumis arkussaan. Kun tietoisuus jälleen herää, ei sitä koskaan ole ollutkaan. Elämä väistyy siitä kuin valo lippaasta, joka juotetaan kiinni. Gentile — kuiskasi hänen sielunsa hämärä syvyys, niinkuin kasvi ajattelee — Gentile — Gentile — hänen sormensa koukistuivat ikäänkuin hapuillen kulkemaan hänen hiustensa lämpimässä, kuivassa silkissä. Hän hengitti hänen rakkauttaan kuin olisi juonut sydämensä syvyydessä kumpuavasta lähteestä. Gentile — kuiskasi hän ja heräsi eikä tietänyt mitään. Vain sydän jyskytti kuin valekuollut arkkunsa kantta. Aamuvalaistuksessa hän näki vieressään Mercatalen vanhat uurteiset kasvot unessa ikäänkuin puoleksi lahonneina. Hän herätti hänet nähdäkseen elämän jälleen virittävän veltot piirteet ja nähdäkseen ilon syttyvän hänen silmissään, kun hän katseli vaimonsa aamunkultaista nuoruutta.
Ja Giovanna riensi ikkunaan ja näki Arnon juoksevan alapuolellaan kultasuomuisena käärmeenä auringonpaisteessa, Kyyhkyset vilahtelivat valkeitten hiutaleitten tavoin kuulakassa ilmassa. Kevät astui Firenzen kautta kaikkien porttien kautta sisään vasut täynnä päivänpaisteisista laaksoista poimittuja kukkia. Kukkasroykkiöitä kulki kaduilla säkenöivissä väriloisteissa. Hän työnsi luukun auki ja tunsi, että kukkain tuoksu oli jo täyttänyt kaupungin.