I.

VERIPUNAISTA SUOSIOTA.

Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa sattui tervetullut keskeytys.

— Tavannes!

— Teidän majesteettinne!

Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen, joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.

— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi, sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä… aikaisemminkin.

Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.
— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellen
ympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?
Olenko minä kuningas vai koira, joka…

— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti. Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.

Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä. Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt pelinsä.

Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.

Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun, rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä. Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä, vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt hakemaan rouvaa.

Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut, eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi — hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä, kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli. Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen, josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet pelastanut.

Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.

Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat heitä hymyillen.

Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä. — Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja…

Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä. Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!

Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila, jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä, lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.

— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, — jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?

Aivan niin, — sanoi Tignonville. — Ja…

— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta? Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.

— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, — vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.

— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme, ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? — Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat; talot kumartuvat, kumartuvat…

— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.

— Murskatakseen meidät allensa! Niin, herra, murskatakseen meidät!

— Ja kaikki tämä vain siksi, että jätin teidät hetkeksi?

— Tunniksi… tai melkein tunniksi, — vastasi tyttö maltillisemmin.

— Entä jos se ei ollutkaan minun syyni?

— Teidän olisi tullut ajatella sitä… ennenkuin toitte minut
Pariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.

Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä, neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina ole oma herransa.

— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä oli käynyt.

— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät, ei, vaan pakottivat minut jäämään.

— Sekö teitä pidätti niin kauan?

— Juuri se, neiti.

— Eikä… rouva St. Lo?

Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.
Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.

— Mitä te tarkoitatte? — änkytti hän.

— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon, en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte hänen luonaan.

— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti, ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.

— Minä olin yksinäni ja odotin.

— Kuinka olisin sen tiennyt… en totisesti tiennyt, — vastasi hänen sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte mennyt kotiin.

— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut… herra de Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä, punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan! Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse kauhistuttaa, jonka kosketusta minä… minä vihaan! Te sallitte, että mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta, kun olette jättänyt minut yksin!

Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän hampaittensa lomitse.

— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —
Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.

— Miksi te menitte sinne?

— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua. Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla… se oli torstaina! Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan, — ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia, kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa sinistä merta?

Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt, nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.

— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia, he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.

— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.

— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle kyllin varmana takeena.

— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, — vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua pulaan, ettehän?

Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.

— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. — Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin? Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin… odotin; ja… ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä. Luuletteko, että hän teki niin?

— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on, neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä minkä konnantyön tahansa.

— Olemme uskoneet sitä jo kauan Vrillacissa, — vastasi tyttö vakavasti.

— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista! Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.

— Olkaa niin ystävällinen. Carlat ja palvelijat ovat varmaankin alhaalla.

Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle. Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja, toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.

Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon, niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja, hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»

Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein, jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä portista Fosses de St. Germain-kadulle.

Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä humusta kuuluville.

Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon, jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä, hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.

— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä. Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu, neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen. Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.

— Cosseinsin? — kertasi tyttö. — Mutta minä luulin…

— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa muutoksen.

— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän sanoi sen sisäisestä pakosta.

— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin kävisi?

He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.

— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin hyvä meille.

Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä! — huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi paluumatkalle.

Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.

Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute, jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut, seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St. Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.