II.
HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne.
Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa, sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.
Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa. Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan, kiihkeä ja käskevä ääni.
Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta naurua ja taputti Rambouilletia olalle.
— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne! Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää ja antakaa määräykset!
— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.
— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti. — Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »Et tu, Carole» (sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, — jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö! Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen. Koettakaa vain polttaa, niin silloin… Hän säpsähti ja keskeytti puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?
— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.
— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.
— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.
Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä? — mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä. Ja… ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. — Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny… he sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja… mordieu, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani. Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä, Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»
— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.
Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.
— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. — Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi, kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. — Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta. — Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja…ja amiraali on vanha mies ja kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan. Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa, ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut… mutta mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän sekoittaa kortteja. Näettekö hänet… sellaisena kuin hän on huomenna, haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein. — Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St. Germainissa, ja… ja vahakynttilä palaa himmeästi?
Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.
— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin, että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette… siitä, mies? Mitä te itse ajattelette siitä?
Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on kuninkaani tahto.
— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin… vaikka siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole lainkaan puhetta… kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.
— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen… eikö? Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.
— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä palatsissa…
Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.
— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään jotakin?
— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa. Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki, kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä! Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei osaa hoitaa ihoani. Ja…
— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?
Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt katseensa Tavannesiin.
— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän tehtävänne, herra kreivi.
— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi. Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.
— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?
— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja, joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.
— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.
— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee, — mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla teille hyötyä.
Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä, sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja, jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni, kosketti hänen hihaansa.
— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi hän.
— Minäkö?
— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te, herra kreivi.
Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka teki tämän miehen sananparreksi hovissa.
— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän, ja hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. — Juuri mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että minä en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.
— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay änkyttäen ja vältellen. — Ja… ja minulle on annettu määräykset, herra kreivi.
— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes päästäen ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja muistakaa, mies, ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette vaalilauseemme? Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Ottakaa onkeen!
Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on sinulle pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.
Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi, niin leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä ulos ja laskien oviverhon takanaan.
Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän kirottu! — kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku toinen, kyllä minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä mielellään kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja kuningas kuuntelee hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin pahempi, rouva Katariina myöskin!
Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna kuninkaan veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi oviverholla silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa osui Nancayhin, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Onko teillä luettelo? — mutisi hän.
— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian paljon isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata häntä. Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan työkammioon heti kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää pelastaa jonkun, lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä siis kaikki selvillä ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin hyvä on. Kuka huolehtii hammaspuikko-herrasta?
— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän virran eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on valaistava kuin kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.
Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen väristys puistatti häntä.
— Jumalani! —huudahti hän, — se tulee järkyttämään koko maailmaa!
— Niinkö luulette?
— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että hän muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni, pukeudun rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen majesteettinsa laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen aamunkoittoa maksetuiksi, ja moni salainen isku sattuu taistelun tuoksinassa.
Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran hän nyökkäsi ja meni ulos.
Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön kanssa. Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä Nancayn tervehti tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen kasvot punoittivat, ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä kirkkaat.
— Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. — Ei suinkaan hän ole vielä lähtenyt?
Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren miehen punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi sitäpaitsi rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen kädessään. Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen lähemmäksi, ja hänen kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun hän puhui, oli hänen äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin pinta, rauhallinen kuten kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana Pariisissa.
— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra de
Tignonville?
— Uutisiako?
— Herra de Rochefoucauldille?
Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen luuloon saattoi?
— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena epäluulostaan.
Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, — sanoi hän.
— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.
Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti, samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi, sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen, tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista kömpelömmältä.
— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.
— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen teitä!
— Mutta…
— Minä onnittelen todellakin.
— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!
— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin, herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä. Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.
Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin. Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi. Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa luuloa istuutunut jälleen paikalleen.
Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.
Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia, joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia, eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.
Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki, paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja kielletty palaamasta?
He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.
— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni, maksakaa!
— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan sävyyn ja nousi seisomaan.
— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat.
— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.
Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia, kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa makaavaan mieheen.
— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.
Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi äänettömyyden.
— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii ja Foucauld maksaa — huomenna!
Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen hovinarri olivat huonoissa väleissä.
— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa, on hänen aika lähteä.
Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas alkoi puhua.
— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! — Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä loppuyö!
— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi
Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.
— Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas itsepintaisesti.
— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.
Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.
— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten valkeina.
Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin, kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.
Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?
— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.
— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut sinne.
— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville, tekö se olettekin?
— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he kulkivat pitkin pylväskäytävää.
Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.
— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.
Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen, en, — sanoi hän. — En… en luule, että voin odottaa niin kauan… tänä yönä.
— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld hyväntahtoisesti.
— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.
Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin, jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.