III.
KULTAISEN NEIDON VIEREINEN TALO.
Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan, että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen, skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle. Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa, millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.
Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin kuin Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan, ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.
Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän lyhyesti.
Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, — sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin…
— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?
Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti, aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä, mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle. Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja rakasteli.
Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa. Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina, joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota. Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa sen enempää.
Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa; se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo kolmasti.
»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. — C. St. L.»
Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.
Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo omituinen nimi »Viisi timanttia».
Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä, paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.
Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.
Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana. Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa, että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.
Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi — työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.
— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette kuitenkaan liian aikainen!
Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.
Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi uudelleen, mutta käskevämmin:
— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme saaneet pois tieltä, sitä parempi!
Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.
— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi häntä kääntymään.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä. Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle, missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.
— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota etsin.
— Ettekö aikonut tulla »Kultaisen Neidon» viereiseen taloon?
— Kyllä.
— Cinq Diamants-kadulle, teurastajien kaupunginosaan?
— Aivan niin.
— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! — huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta. — Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin, mies!
— Aivan heti, herra. Kaikki on valmista.
— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin, jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.
— Kuolema kerettiläisille! — huusivat viimeksi saapuneet yhteen ääneen.
— Surmaa, ei mitään armoa! Milloinka se alkaa, herra pormestari?
— Aamun koitteessa, — vastasi pormestari tärkeän näköisenä. — Mutta älkää huolehtiko, hätäkello soi kyllä silloin merkiksi. Kuningas ja hyvä herra de Guise ovat järjestäneet koko jutun. Valkoinen hiha, valkoinen risti ja terävä veitsi puhdistavat Pariisin syöpäläisistä. Hyvät herrat, jotka kuulutte tähän kaupunginosaan, tämän yön tunnussana on »Surmaa, ei mitään armoa!» Kuolema kerettiläisille!
— Kuolema! Kuolema hugenoteille! Surmaa, ei mitään armoa! — Tusina miehiä, sillä huone alkoi täyttyä, heilutti aseitaan ja kertasi huudon.
Onneksi Tignonville oli käsittänyt tilanteen ja sen vaaran, johon oli joutunut, ennenkuin Maillard lähestyi häntä tuoden valkoista hihaa. Sinä silmänräpäyksenä, kun asia hänelle selveni, tuntui hänestä hetken aikaa, että hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, ja veri pakeni hänen kasvoiltaan, mutta vaikka hänellä oli joitakin vikoja, ei hän kuitenkaan ollut pelkuri, niin että hänen onnistui salata mielenliikutuksensa. Hän ojensi vasemman käsivartensa ja salli palvelijan pujottaa sen yli hihan ja kiinnittää tämän valkoisen liinavaatteen kyynärpään yläpuolelle. Palvelijan viittauksesta hän myöskin luovutti samettilakkinsa ja näki sen koristettavan valkoisella ristillä, joka oli tehty samasta kankaasta.
— Ja nyt nimenne luetteloon, herra, — jatkoi Maillard kiireesti, ja. osoittaen hänelle kirjuria, joka istui pitkän pöydän päässä kirja ja mustepullo edessään, kääntyi seuraavan puoleen.
Tignonville olisi mielellään välttänyt luetteloimisen kiirastulen, mutta kirjuri piti häntä silmällä. Onni oli ollut hänelle myötäinen tähän asti, mutta hän tiesi, että pieninkin epäluulo veisi hänet turmioon, ja kooten kaiken tarmonsa hän sanoi nimensä varmalla äänellä: »Anne Desmartins». Se oli hänen äitinsä tyttönimi ja ensimmäinen, minkä hän keksi.
— Pariisista kotoisin?
— Äskettäin tänne muuttanut, kotoisin Limousinista.
— Hyvä on, herra, — sanoi kirjuri merkiten nimen ja kääntyen seuraavan puoleen. — Entä te, ystäväni?