IV.
JUHLAN AATTONA.
Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan, ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia, repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta, kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.
Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista, käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä, vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.
Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista, jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi hänelle kovasinta.
— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. — Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen, oli sitten mies, nainen tai lapsi!
Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä kuunnellessaan.
— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä yhtyisi pilaan.
— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette? Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja isä Pezelayn nimessä.
— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin minulla on sormia käsissäni.
— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin monta kuin varpaita on. Täysi tiu!
— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana, — tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!
Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. — Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.
— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä lähemmäksi ovea.
Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja. Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.
Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään, niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan, miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut koota ajatuksiaan.
Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle, olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat, Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla. Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan. Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.
Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta, ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin puettuina.
Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.
Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin, mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.
Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä. Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi toisaalle.
Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan nähnyt mitään!
Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran. Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.
Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta, pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta, vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle. Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla, joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi, vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!
He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään, ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan: »Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.
Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut — miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa, ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi, ja mies, johon voitte luottaa — —
— Mitä te tarkoitatte? — huusi nuori mies peräytyen kauhistuneena.
— Ei kannata teeskennellä hämmästystä, hieno herra, — vastasi rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.
— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee? Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee solmun.
Tignonville pudisti päätään.
— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti, katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme palvelukseenne.
— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra. Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa, josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?
Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken, seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!
Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai ei.
Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.
Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan, joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.
Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa, ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.
Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat, puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä. Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli tuhansien äänien jyminä.
Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään, takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.
Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään: hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi raivosta.
Tignonville voihkasi, mutta hän ei voinut auttaa. Kun hänen oli mahdoton päästä eteenpäin, kääntyi hän ja hoputtaen, huutaen ja muiden mukana aseitaan huitoen tunkeutui Roule-kadulle, meni sen poikki ja pääsi Bethizy-kadulle. Mutta täällä, kuten hänen olisi pitänyt ennakolta arvata, oli tie kokonaan ummessa Hotel Ponthieun likellä. Siellä roistojoukko tanssi, kirkui ja lauloi amiraalin ruumiin ympärillä, joka lojui keskellä katua, ja kummallakin puolella tunkeutui miehiä taloihin pakottaen uusia uhreja tulemaan esille. Pahin, mitä saattoi tapahtua, oli täällä jo suoritettu, ja hän kääntyi läähättäen, palasi uudelleen St. Honoré-kadulle, meni sen poikki ja kääntyi vasemmalle, hyökäten sivukatujen läpi, kunnes jälleen saapui suurelle valtakadulle, vähän toiselle puolelle Croix du Tiroiria. Sen nurkassa oli talo, missä neiti asui.
Täällä sammui häneltä viimeinenkin toivon kipinä. Kadulla vilisi joukkioita, jotka kulkivat kiireesti edestakaisin kuin tyhjäksi ryöstetyssä kaupungissa. Hallien kuona-ainekset, sen kaupunginosan roskaväki hyökkäsi sinne tänne, osa joutuen sattumalta tänne päin, kun taas tuolla ohjasi ja johti heitä muutama asestettu miesjoukkue, jonka rintahaarniskoihin satojen soihtujen valo heijastui. Saattoi nähdä, kuinka samaan aikaan valloitettiin rynnäköllä kolme tai neljä taloa. Joka puolelta kuului sydäntäsärkeviä huutoja, niihin liittyi julmaa naurua, raakaa pilapuhetta ja huutoja: — viekää jokeen! — Julmin kaikista kaupungeista oli katkaissut kahleensa eikä sitä voinut enää hillitä. Se ei myöskään sallinut hillitä itseään, ennenkuin Seinen vesi virtasi punaisena mereen, ja penikulmien päässä, pienissä hauskoissa normandilaisissa kylissä, maalaiset ruttoa peläten sysäsivät ruumiita siltojen luota seipäillä ja kekseillä.
Kaiken tämän Tignonville näki, vaikka hänen katseensa liukuen mellakan yli tähtäsi ainoastaan sitä ovea, jolle hän oli jättänyt morsiamensa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Siellä oli joukko miehiä tungeksimassa ja meluamassa, mutta siitä paikasta, missä hän seisoi, hän ei voinut enempää nähdä. Se oli kuitenkin kylliksi. Raivo ja epätoivo antoivat hänelle uutta voimaa; maailma musteni hänen silmissään. Ellei hän voisi kihlattuaan pelastaa, tahtoi hän ainakin kostaa.
Hän heittäytyi mistään välittämättä mellakkaan, miekka kädessään. Jaellen notkeasti lyöntejä oikealle ja vasemmalle hän tunkeutui läpi, hänen valkoisen hihansa ja hatussa olevan valkoisen ristinsä ansioksi on luettava, että hän pääsi aivan lähelle ovelle kasaantunutta miesjoukkoa. Täällä ei hänen ensimmäinen yrityksensä päästä sisälle onnistunut, ja mahdollista on, että hän olisi jäänytkin tungoksen estämänä ulkopuolelle, jollei sinne olisi tullut osasto ratsastavia joutsimiehiä. Kun he kannustivat hevosiaan, välittämättä siitä kenen yli ratsastivat, tarttui hän erääseen jalustimeen, jonka kannattamana hän joutui aivan joukon keskukseen. Kohta hän sitten seisoi kynnyksellä kasvoista kasvoihin kreivi Hannibalin edessä. Tämä seisoi myös kynnyksellä, mutta selin oveen, joka sulkematta ja telkeämättä ammotti hänen takanaan.