V.

KARKEA KOSINTA.

Sama mielipuolisuus, joka vallitsi Pariisia tänä yönä, oli tarttunut nuoreen mieheen. Satimeen joutuneen pedon vimma raivosi hänessä, ja hänen kätensä piteli miekkaa. Pedon vaisto käski häntä iskemään sokeasti, iskemään mitään kysymättä jokaista, joka vastusti häntä, ja jollei kreivi Hannibal olisi samana hetkenä puhunut, olisi hänen viimeinen hetkensä nyt tullut.

Siinä seistessään päätä pitempänä koko väkijoukkoa hän ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan Tignonvilleä eikä miekanterää, joka juuri oli lävistämäisillään hänen sydämensä. Tummana ja julmana katsannoltaan, soihtujen hohteen vääristäessä hänen tylyjä piirteitään hän katseli hugenotin ohi huitovien käsivarsien ja raivostuneiden kasvojen merta, joka aaltoili ratsumiesten satuloiden ympärillä. Ja niille hän puhui.

— Menkää tiehenne, koirat! — huusi hän äänellä, joka pani lähinnä seisovat säpsähtämään, — taikka minä piiskaan teidät täältä jalustinhihnoillani. Kuuletteko? Menkää matkaanne! Tämä talo ei ole teitä varten. Polttakaa, murhatkaa, ryöstäkää missä ikinä tahdotte, mutta menkää matkaanne täältä!

— Mutta tämä on luettelossa, — kirkui yksi roistoista kimakalla äänellä. — Se on luettelossa! — Ja hän tunkeutui eteenpäin, kunnes seisoi Tignonvillen vieressä.

— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!

— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi. Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen roskajoukko!

Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin, hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi puhua.

— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa ja täynnä kerettiläisiä.

— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin. — Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä, missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.

Tavannesin kasvot synkkenivät, ja hän heristi sormeansa jousimiehelle.

— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä, joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni pyyhkiä teidät pois kadulta?

Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä; takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti olkapäitään.

— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. — Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.

— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti, jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko, konnat? Kattakaa!

Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen Tignonvilleen nauroi ääneen.

— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —, että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.

Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa. Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän näytti hetkeksi heltyvän.

Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa värähti ivallisesti.

— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.

Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle, että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.

Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!

Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo, ennenkuin kreivi Hannibal puhui.

Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?

Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Kolmannella kerralla yritys onnistui.

— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella äänellä, — eivätkä ole palanneet.

— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. — Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa tarjoilua?

Tyttö värisi ja puhui.

— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että näyttelen tätä ilveilyä… loppuun asti?

— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen, jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. — Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt, neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.

Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä. Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan neidin viereen vasemmalle.

— Ettekö tahdo istua? — jatkoi hän, sillä tyttö yhä seisoi.

Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.

— Eikö teidän olisi parempi… surmata meidät heti? — kuiskasi hän. Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan, valkoiset, kauniit, elottomat.

— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, — kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.

Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle, ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.

Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi hän, tuijottaen pöytään.

— Herra Colignynkö? Tunti sitten.

— Entä Telignyn?

— Hänet myöskin.

— Herra de Rochefoucauldin?

— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.

Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä, mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.

Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa. Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli, valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.

— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.

— Se riippuu asianhaaroista, — vastasi kreivi Hannibal ajateltuaan hetken.

— Mistä?

— Neiti de Vrillacin tahdosta.

Tignonvillen silmät säkenöivät raivosta. Hän kumartui eteenpäin.

— Mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä? — huusi hän, nousten ja istuutuen heti jälleen.

Tavannes kohotti kulmakarvojaan, ja silmissä oli sellaista lempeyttä, joka oli ristiriidassa ankarien kasvojen kanssa.

— Tahdon vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, — vastasi hän. —
Kuinka monta henkeä on talossa, ystäväni?

— Laskekaa itse!

Tavannes laski jälleen. — Seitsemän? — sanoi hän. Tignonville nyökäytti päätään kärsimättömästi.

— Seitsemän henkeä?

— Aivan niin, entä sitten?

— Aivan niin, arvoisa herra, ja te tiedätte kuninkaan käskyn?

— Arvaan sen, — vastasi toinen vihan vimmassa. Ja hän kirosi kuningasta ja kuninkaan äitiä, nimittäen häntä Isabeliksi.

— Te siis arvaatte? — virkkoi Tavannes; ja sitten äkkiä kuohahtaen, ikäänkuin ei hänkään voisi kylmän rauhallisesti sanoa sitä, mitä aikoi sanoa. — Ei, te tiedätte sen! Te kuulitte sen jousimieheltä ovella. Te kuulitte, että hän sanoi: 'Ei mitään sääliä, ei mitään armoa, olkoon sitten mies, nainen tai lapsi. Niin sanoo kuningas.' — Te kuulitte sen ja kumminkin kiistelette minun kanssani. Foucauld, jonka kanssa kuningas pelasi eilisiltana kahden — Foucauld on kuollut! Ja te luulette jäävänne eloon? Te? — jatkoi hän kiihdyttäen itseään raivoon. — En tiedä, minkä sattuman kautta jouduitte sinne, missä näin teidät tunti sitten, enkä sitä, kuinka teidän onnistui saada tuo ja tuo, — ja hän osoitti syyttävästi sormellaan hugenotin pukuun kiinnitettyjä merkkejä. — Mutta sen tiedän, että minun tarvitsee vain huutaa nimenne tuolta akkunasta taikka vain pysyä syrjässä, kun roistojoukot tulevat kiertäen talosta taloon, kuten ne pian tulevatkin, ja teidät kohtaa kuolema yhtä varmasti kuin tähän saakka olette pelastunut!

Toisen kerran neiti kääntyi ja katsahti häneen.

— Jos niin on, — kuiskasi hän värittömin huulin, — niin minkä vuoksi tämä — pilkka?

— Siksi, että seitsemän henkeä pelastuisi, neiti, — vastasi kreivi kumartaen.

— Mistä hinnasta?

— Sellaisesta hinnasta, —vastasi kreivi,—jokanaisista ei tunnu raskaalta maksaa… hovissa. Se maksetaan joka päivä huvin tai oikun vuoksi, tavoitellun arvon taikka vastaanoton tähden, hienojen pukujen ja koristeiden takia. Harvoilla, neiti, on etuoikeus ostaa ihmishenki, ja vielä harvemmilla seitsemän!

Tyttö alkoi vapista. — Tahtoisin mieluummin kuolla … seitsemän kertaa! — huusi hän värisevällä äänellä ja yritti nousta, mutta istuutui jälleen.

— Entä nämä? — Kreivi osoitti palvelijoita.

— Paljon, paljon mieluummin! — toisti tyttö intohimoisesti.

— Entä sulhasenne? Entä sulhasenne? —jatkoi kreivi kolean itsepintaisesti, luoden tytöstä Tignonvilleen ja taas takaisin tyttöön katseen, jossa oli selittämätön ilme. — Jos te rakastatte tätä herraa, neiti — ja minä uskonkin, että rakastatte…

— Minä voin kuolla hänen kanssaan! — huusi tyttö.

— Ja hän teidän kanssanne?

Tyttö väänteli itseään tuskissaan.

— Ja hän teidän kanssanne? — kertasi kreivi Hannibal painostaen sanojaan ja kumartui eteenpäin. — Sillä siitä on kysymys. Ajatelkaa, ajatelkaa, neiti. Minun vallassani on pelastaa kuolemasta mies, jota rakastatte, pelastaa teidät, pelastaa nämä lurjukset, jos sitä haluatte. Voin pelastaa hänet, pelastaa teidät, pelastaa kaikki; ja minä pelastan kaikki… siitä hinnasta. Toiselta puolen, jos kieltäydytte minulle sitä hintaa maksamasta, jätän kaikki surman suuhun, ja he kuolevat varmasti, ennenkuin aurinko, joka nyt nousee, menee tänä iltana mailleen.

Neiti katsoi suoraan eteensä; hänen silmissään välähti kamala aavistus.

— Mikä se hinta on? — mutisi hän.

— Te, neiti.

— Minäkö?

— Niin, te juuri. Mutta miksi minua väistätte? — jatkoi kreivi ystävällisesti. — Tiesittehän sen, te olette sen lausunut. Olettehan lukenut sen silmistäni näinä seitsemänä kuluneena päivänä.

Tyttö ei liikahtanut, ei puhunut, ei näyttänyt hengittävänkään. Kuten kreivi Tavannes oli sanonut, oli hän aavistanut, tiennyt vastauksen, mutta Tignonville nähtävästi ei ollut ja hypähti nyt tuoliltaan.

— Herra de Tavannes, — huusi hän, — te olette konna!

— Mitä uskallatte, herraseni?

— Te olette konna! Mutta sen saatte maksaa! — jatkoi nuori mies tulisesti. — Tästä huoneesta ette pääse elävänä. Tämän häväistyksen saatte maksaa.

— Häväistyksen? — toisti Tavannes, kuten näytti, hämmästyen, ja sitten, ikäänkuin olisi asia hänelle selvinnyt: — Ahaa, mutta te erehdytte, — sanoi hän tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Ja neiti ehkä myöskin? Olkaa rauhassa, silloin käytetään myös kellonsoittoa, kirjaa ja kynttilää; hänet solmitaan minuun niin lujasti kuin pyhä kirkko voi solmita! Taikka, jos hän haluaa, saa hänet vihkiä hänen oman kirkkonsa pappi, jos joku jää henkiin. Hän saa valita kumman tahansa, kumpi hänelle vain on paremmin mieleen. Minulle on samantekevää! Mutta aikoessanne maksaa minulle, herra, — jatkoi hän, ja hänen äänessään ja eleissään oli ivaa, — kysyn teiltä, koska? Ijankaikkisuudessako? Sillä jos hylkäätte tarjoukseni, ei teillä ole täällä maan päällä aikaa. Nytkö? Minun tarvitsee vain puhaltaa tähän pilliin —hän kosketti rinnallaan riippuvaa hopeapilliä — ja täällä lähellä on miehiä, jotka surmaavat teidät, ennenkuin olette ehtinyt kahtakaan askelta astua. Hylätkää aikomuksenne ja tulkaa järkiinne. Te olette minun vallassani. Pariisissa virtaa verta, yhtä ylhäisten kuin teidän, yhtä viattomain kuin neidin. Jos ette tahdo hukkua muiden muassa, niin päättäkää! Ja pian! Sillä se, mitä olette nähneet, on vain esimakua; mitä olette kuulleet,-se on vain hiljaista suhinaa, joka ennustaa hirmumyrskyä. Älkää miettikö liian kauan, niin kauan, etten enää minäkään voi teitä pelastaa.

— Tahtoisin mieluummin kuolla! — vaikeroi neiti peittäen kasvonsa käsillään. — Tahtoisin mieluummin kuolla!

— Ja nähdä hänen kuolevan? — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja nähdä näiden kuolevan? Miettikää, miettikää, lapsi!

— Te ette tee sitä, — läähätti tyttö. Hän vapisi kiireestä kantapäähän.

— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita. Teidän täytyy valita… ja nopeasti.

Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette, aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.

— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut naiset?

— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? — kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon, poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin… haluatte hänet omaksenne.

— Hän merkitsee minulle enemmän, — vastasi Tignonville.

— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo… taikka minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!

— Oi, Jumalani! — vaikeroi tyttö. — Vapaaehtoisesti hänen vaimonsa!

— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi ankarasti, — taikka ei kenenkään!