VI.
KUKA LOUKKAA TAVANNESIA?
Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut, joita yö oli koettanut salata.
Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia. Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St. Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista, toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen, kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.
Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen. Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa! — lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä, katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut, ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.
Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla, voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän vaiensi kirkuvan naisen.
— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla, eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.
Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä säesti hänen sanojaan.
— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian, ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai surmata?
Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan Tavannes oli tämän katseen huomannut.
— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa, minä ainakin jään eloon!' Mutta…
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi hän kätensä ja huusi:
— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!
— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa! — ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.
Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa, ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon ja valaistun akkunan eteen.
Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan, ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.
Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, — mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?
Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan — tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella jalallaan alhaalta seinästä.
Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.
— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. — Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!
Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää, hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti heitä.
Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko, seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana, alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin, jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä, mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.
Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat, että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa, ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.
— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi. — Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja tappakaa. Mutta ei täällä!
Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli vastaus takarivistä… vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.
Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!
Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä, jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys. Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä, kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.
Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä — sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.
Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa ruumista.
Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina odottivat poistumiskäskyä.
Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana, vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä, jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.
Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.
Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun, kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa, kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys, ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen, sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.
— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan, suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa! Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.
— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina seurata hänen esimerkkiään.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen tieltä.
Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi. Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes akkunastaan:
— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas veli! Puhdista katu minun häitäni varten!
Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä hevostaan.
— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.
— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —
Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!
— Mitä? Noita lurjuksiako?
— Niin, noita lurjuksia!
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä, koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: — Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!
Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle, tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti varoittaen kättään.
— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra! Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!
— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!
— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.
Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt, ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset, laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.
Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä, ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä. Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne, jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan. Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat, ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja katsoi huoneeseen.