VII.
AMFITEATTERISSA.
Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat, taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa, loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman. Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä, jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä, mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.
Hän heitti laukaistut pistoolit pöydälle. —Jos tuo korppi puhuu totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä, neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?
Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi hän ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, — vastasi hän.
— Mutta jos hän niin sanoo, entä sitten?
Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän valitsi hitaasti luumun.
— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa morsiamensa.
— Te lupaatte sen?
— Lupaan. Mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta hän ei sano niin, — vastasi Tavannes rauhallisesti.
— Miksi ei?
— Miksikö ei?
— Niin, herra, miksi ei? — kertasi nuorempi mies vavisten.
— Siksi, herra de Tignonville, että se ei olisi totta.
— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja siksi hän ei voinut luvata.
Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.
— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.
— Te jätätte sen hänen ratkaistavakseen?
— Jätän hänen ratkaistavakseen, lupasiko hän.
— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö? Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa, Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut, vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta. — Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra, antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on lamauttanut hänen ajatuskykynsä.
Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, — sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita. Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa morsiamestani.
— Se on valhe!
Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa samaa.
— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki, neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole koskaan luvannut hänelle mitään!
Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä, ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus, joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten pelastuisi.
Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.
— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!
Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, — en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää, herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.
— Mitä? — huudahti Tignonville. — Te lupasitte hänelle?
Tyttö nyökkäsi.
— Siinä tapauksessa, — huusi nuori mies kiukun puuskassa, — en minä ainakaan tahdo olla osa hinnasta. Katsokaa! Noin! Ja noin! — ja hän kiskaisi valkoisen hihan kokonaan irti käsivarrestaan ja reväisten sen halki heitti sen maahan ja tallasi sitä. — Minusta ei milloinkaan saa sanoa, että olin läsnä ja annoin teidän ostaa henkeni. Minä menen kadulle, kävi minun sitten miten tahansa. — Ja hän kääntyi ovea kohti.
Mutta Tavannes ehti ennen häntä. — Ei! — sanoi hän; — te jäätte tänne, herra de Tignonville, — ja hän asettui seisomaan selin ovea vasten.
Nuori mies katseli häntä kasvot vimmasta vääristyneinä.
— Minunko täytyy jäädä tänne? — huusi hän. — Ja miksi niin, herra? Mitä merkitsee teille, jos valitsen kuoleman?
— Ainoastaan hiukan, — vastasi Tavannes. — Nyt olen vastuussa neidille, tunnin kuluttua vaimolleni, teidän hengestänne. Eläkää siis, herra, teillä ei ole valintaa. Kuukauden kuluttua kiitätte minua siitä… ja häntä myöskin.
— Olenko teidän vankinne?
— Olette.
— Ja minun täytyy jäädä tänne… kidutettavaksi? — huusi Tignonville.
Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.
— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon mukanani… kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?
Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.
— Meikäläisen, — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.
Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin ulos.
— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti! Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin, neiti!
Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.
Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta, hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja josta he molemmat maksoivat hinnan.
Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa, ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman, sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen, mitä hän ehdottaisi.
Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa, ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja hypähti kiroten seisaalleen.
— Se ei saa tapahtua! — huusi hän matalalla, mutta raivoisalla äänellä. — Te ette saa niin tehdä! Tahdon sitä ennen tappaa hänet! Tahdon tappaa hänet tällä kädellä! Taikka — hän harppasi akkunan ääreen ja peräytyi samassa, riemastuneena, toinen ilme kasvoillaan — taikka, vielä parempi, me livahdamme sittenkin hänen käsistään. Katsokaa, neiti, näettekö? Taivas on armelias! Häkkimme on tällä hetkellä auki! — Hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, ja äkillinen toivo virisi hänen ilmeeseensä hänen osoittaessaan vartioimatonta akkunaa. — Tulkaa! Tämä on meidän ainoa tilaisuutemme! — Hän tarttui Clotilden käsivarteen koettaen vetää häntä akkunaa kohden.
Mutta tyttö ponnisteli vastaan tuijottaen häneen. — Ei, ei! — huusi hän.
— Kyllä, kyllä, tietysti! — vastasi Tignonville. — Te ette ymmärrä. Tie on auki! Me voimme paeta, Clotilde, me pääsemme pakoon!
Minä en voi! Minä en voi! — valitti tyttö yhä estellen.
— Pelkäättekö?
— Pelkäänkö? — kertasi tyttö hämmästyneellä äänellä. — En, mutta minä en voi! Minä lupasin hänelle. En voi. Voi, hyvä Jumala! — jatkoi hän äkillisessä surun purkauksessa, kun tietoisuus yleisestä tappiosta, yhteisestä, suuresta murhenäytelmästä samassa yllätti hänet tunkien hetkeksi syrjään hänen yksityisen hätänsä. — Miksi ajattelisimme itseämme? Ne, jotka olivat meidän, joita rakastimme, ovat kuolleet tai kuolemaisillaan! Miksi haluaisimme elää? Onhan samantekevää, miten meidän käy? Me emme voi tulla onnellisiksi? Onnellisiksi? — jatkoi hän hurjasti. — Onko kukaan enää onnellinen? Taikka onko koko maailma muuttunut yhdessä yössä? Ei, me emme voisi olla onnellisia. Ja ainakin te jäätte eloon, Tignonville, se on lohdutukseni.
— Jään eloon! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Minäkö jäisin eloon? Tahtoisin mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin elää häväistynä! Kuin nähdä teidät uhrattuna tuolle paholaiselle! Kuin pitää polttomerkkiä otsassani, jotta jokainen mies osoittaisi minua sormellaan! Mieluummin kuolisin tuhat kertaa!
— Ettekö usko, että minäkin sitä tahtoisin? — sanoi tyttö väristen. —
Parempi, paljon parempi olisi kuolla kuin — kuin elää hänen kanssaan!
— Miksi emme siis kuolisi?
Tyttö tuijotti häneen suurin silmin, ja äkillinen tyyneys valtasi hänet. — Kuinka? — kuiskasi hän. — Mitä tarkoitatte?
— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua. Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?
— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette, nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie on auki!
— Ja me kuolemme — yhdessä?
— Niin, yhdessä. Mutta onko teillä siihen rohkeutta?
— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! — Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!
Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo. Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi tahtonut suudella Clotildea.
Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä, Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —
Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme, sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin, kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt, kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli irtautunut itsensä yläpuolelle.
Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt. Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?
Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista, että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä toimettomassa odotuksessa.
Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.
Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta? Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia? Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.
Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä! Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.
Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.
Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin tajuihinsa, tulistui hänkin.
— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.
— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette saa jäädä tänne perikatoon.
Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.