VIII.
KAKSI KANAA JA YKSI MUNA.
Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut. Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta. Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä, ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen talonmitan päähän.
Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.
Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset, kun kerran tahtoi joutua perikatoon!
Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa, kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.
Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt, koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa, ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita ottamaan hänet hengiltä.
Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään. Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää, keksiä jokin suunnitelma.
Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle? Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.
Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri; jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.
Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki tarkastusmatkalla talosta taloon.
Hänen pelastuksensa riippui enemmän kadun tilasta kuin hänen mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta, jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä kojujen ja vajojen sekamelskana.
Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä, minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä päin Seine virtasi.
Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä. Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi, ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman pikkulapsen ruumis.
Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa, joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen päälleen!
Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä, kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.
Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.
Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.
— Te tunnette minut? — mutisi Tignonville hämmästyneenä.
— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.
— Te olitte siellä?
— Minä saarnasin.
— Te olette siis herra La Tribe!
— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin. Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia vastaan.
Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin, ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.
— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?
— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.
— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville ylenkatseellisesti.
— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra de
Tignonville, että te tulisitte tänne.
— Ettäkö minä tulisin?
— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan piilopaikan ohi.
Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.
— Te hourailette, mies, — sanoi hän. — Nyt ei ole aikaa nähdä näkyjä.
— En ole sanonut sanaakaan näyistä, vastasi toinen.
— Kuinka siis olette niin varma, että pelastumme?
— Minulle on annettu siitä vakuutus, — vastasi La Tribe. — Ja enemmänkin; minä tiedän, että saamme maata täällä muutamia päiviä. Aikaa ei minulle vielä ole ilmoitettu, mutta se tulee olemaan vuorokausia ja yksi päivä. Sitten jätämme tämän paikan ilman mitään vammaa kuten tulimmekin, ja mitä ikänä muille tapahtunee, me jäämme eloon.
Tignonville nykäisi olkapäitään. — Sanoinhan jo, että hourailette, herra La Tribe, — sanoi hän nyrpeästi. — Voimme joutua ilmi millä hetkellä tahansa. Nytkin kuulen askelia.
— Ne seurasivat jälkiäni melkein tänne asti, — vastasi pappi tyynesti.
— Hitto vieköön! — mutisi Tignonville hermostuneesti. Hän ei uskaltanut puhua ääneen. — Olisitte sanonut sen minulle, ennenkuin kömmin tänne luoksenne, arvoisa herra, ja minä olisin hakenut turvallisemman piilopaikan. Kun löytävät meidät…
— Silloin, —jatkoi toinen rauhallisesti, —saatte nähdä.
— Joka tapauksessa meidän on parempi pysyä taempana, — tiuskaisi Tignonville. — Mehän olemme melkein näkyvissä kadulta päin, — ja hän alkoi luikerrella taaksepäin.
Pappi kosketti häntä kädellään. — Olkaa varuillanne! — mutisi hän. — Älkää liikahtako, vaan kuunnelkaa, mitä teille kerron. Kun tänä aamuna jouduin tänne, oli kello noin viiden tienoissa, ja hengästyksissä odotin joka hetki, että minut vedettäisiin ulos tekemään tiliä uskostani kansanjoukolle. Minä olin toivoton, kuten te nyt. Kuten Elias katajapuun alla, sanoin minäkin: 'Nyt riittää, Jumalani, ota minunkin sieluni, sillä minä en ole uskonkumppaneitani parempi!' Taivas musteni silmissäni, korvani olivat täynnä lasten parkua ja naisten valitusta. 'Jumalani, nyt riittää', rukoilin. 'Ota sieluni, tahi jos se on Sinun tahtosi, niinkuin enkeli toi Eliaalle leipää, niin anna minullekin merkki, että saan elää!'
Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi kauhistuneella äänellä:
— Niinkö? Ja sitten, herra La Tribe?
— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen munan.
Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.
— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen. Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte, lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.
— Se muni siis?
— Se on vielä pesässä, jalkanne vieressä.
Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi, olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa huomattiin.
— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan. Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään, ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.
Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna, joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.
— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!
— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —
Tai kenties ei, Simon.
— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.
Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.
Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin olevan heinien päällä.
— Voitko nähdä hänet?
— En, mutta siellä on tilaa liiaksikin.
— Mene hiiteen tiloinesi! — vastasi Simon.
— Hyvä, saat katsoa itse.
— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien pyörän ja alkoi nousta sille.
Tignonville, joka makasi sillä puolen, kuuli hänen liikkeensä, vaikkei voinutkaan nähdä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, hän tiesi, että tarvittiin vain silmänräpäys, ja hänet keksittäisiin. Ja viimeinen rukous huulillaan hän valmistui hyppäämään.
Tuntui ijäisyydeltä, ennenkuin tunkeutujan pää nousi heinäin tasalle. Ja silloin tuli hälytys toiselta taholta. Kana, joka oli tehnyt pesänsä Tignonvillen jalkojen juureen, häiriintyi uuden tulokkaan liikehtimisestä tai käden kosketuksesta ja lensi humisten ja lepattaen pois ikäänkuin suuren tulipalon pelottamana. Hätkähtänyt Simon luisui kiroten maahan, ja lintu pyrähti kaakattaen toisten miesten päitten yli, kiirehtien nopeasti tiehensä ja kiukkuisesti lakaisten maata siivillään.
Kaikki nauroivat ärsyttävästi, kun Simon ilmestyi kyynärpäätään hieroen. — Siitä sait, semmoinen se pappisi olikin, — ilkkui hänen vastustajansa.
— Kirottu kana, siitä lähtee ääntä yhtä paljon kuin kaikista muista, — jatkoi toinen. — Tahdotko koettaa uudestaan, Simon? Ehkäpä löydät toisenkin siivellisen.
— Lopettakaa jo, — huusi kolmas kärsimättömästä — Pappi ei voi olla siellä, missä on kanoja. Mennään takaisin. Sanoinhan jo, ettei hän mennyt tänne päin. Hän on kai pötkinyt virralle.
— Hitto hänet periköön! — vastasi Simon raivostuneena. — Olkoon hän missä tahansa, kyllä minä hänet löydän.
Vastahakoisena myöntämään olleensa väärässä hän viivytteli, luoden epäluuloisia silmäyksiä heiniin.
Mutta yksi miehistä haukkui häntä narriksi; ja lopulta, kun oli pakko myöntää erehtyneensä tai jäädä jälkeen, hän liittyi seuralaisiinsa. Askeleet ja äänet loittonivat hitaasti katua pitkin; hitaasti, kunnes ne häipyivät kokonaan ja hämärän herkkä tunnelma ja vastaniitetyn heinän suloinen tuoksu rauhoitti molempien tänne jääneiden kiihtymyksestä väriseviä hermoja.
La Tribe kääntyi toveriinsa säteilevin silmin. — Sielumme ovat pelastuneet, — mutisi hän, — kuten metsästäjän satimesta pelastunut lintu. Sadin on murrettu ja me olemme vapaat! — Hänen äänensä värisi kuiskatessaan nämä muinaiset voiton sanat.
Mutta kun he katsoivat Tignonvillen jalkojen juuressa olevaan pesään, ei siellä ollutkaan munaa!