IX.
EPÄVAKAA.
Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä, mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat, toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.
Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton. Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen, heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.
Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella, että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se merkitsi.
Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä synkemmäksi.
Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa, että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka valui kiharoina valkoiselle kaulalle.
Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt, jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat, ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?
Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.
Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua. Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi taikka virran poikki.
— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!
— Nytkö?
— Niin, juuri nyt.
— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena, ainoastaan vastalauseena.
Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja katosi.
Pappi huudahti hämmästyksestä ja näytti myös aikovan laskeutua.
— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — Herra
Tignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!
Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.
— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.
Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa. Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi Ferronerie-kadulle.
Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St. Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi, joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit, päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen ruumiiseensa.
Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään. Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki, kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä — sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän silmäili arasti taaksensa.
Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua, lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti. Miksi ei portinvahti avannut?
Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli, säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?
Ja silloin, juuri kun miehet alkoivat lähestyä häntä, sykähti hänen sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.
Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.
Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi de
Tavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!
— Herra on yksin.
— Tietysti.
Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään, sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä, mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina. Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.
Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet, ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen, jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas, että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä huokauksella hän vapautui paljosta.
Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen silmänsä kirkastuivat.