X.
ROUVA ST. LO.
Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa, kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja ylpeydellä.
Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo heittäytyisi hänen syliinsä.
Mutta rouva perääntyi ja niiasi vallattomasti hymyillen.
— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.
— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla! Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin, he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!
Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.
— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä olevan hyvillänne!
Rouva St. Lo astui askeleen eteenpäin ja tarkasteli häntä yhä oudommin.
— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra de
Tignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?
Oletteko haavoittunut?
— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.
— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St. Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja antoi määräyksensä.
Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen. Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.
Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi, että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.
Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.
Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista, viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa, niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!
Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä, kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat. Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa; hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi paikalleen.
Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.
— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa, kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti tehdä vastarintaa.
Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen, purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.
— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!
Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä, kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.
— Madame, — änkytti hän lopuksi, — te tiedätte varsin hyvin, että…
— Siihen uskoo, mitä omin silmin näkee.
— Että luulin häntä teiksi.
— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.
Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän väittää, — te tiedätte…
— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja alkoi hyräillä:
»Oli ihana, juhliva juhannus
kun Suzannelta suukon sain…»
Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä tekeytymällä säädylliseksi.
Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan, pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta… mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata tunnettaan.
— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa. Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa paastoavasta miehestä.
Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!
— Tarkoitin paastoa rakkaudesta.
Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta minuuttia, kun hän ryösti suudelman!
Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.
— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.
— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa, sillä tyttö tyrski naurusta.
Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.
— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö? — Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan näköisenä.
— Hiukan sen tapainen.
— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.
Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.
Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.
— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. — Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!
— Lauvantai-iltanako? Toissailtanako?
— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei tietystikään!
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra de Tignonville?
— Entäkö sitten?
— Niin, entä sitten? Luulitteko, että kirjoitin sen rakkaudesta teihin?
Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. — Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei rakkaudesta?
— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle. Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne, kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että olette siitä hyvillänne.
Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään? Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.
— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa. Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.
— Soisin… soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki nuori mies.
— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua… koska ette voi minua valloittaa!
— Sekin vielä! — huudahti Tignonville.
Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.
— Vielä hetkinen, niin lähetän teidät serkkuni Hannibalin luo, — sanoi hän. — Ette voi uskoa, kuinka hän haluaa tavata teitä. Huvittaisiko teitä — hän katsoi veitikkamaisesti — esiintyä sulhaspoikana, herra de Tignonville? Taikka haluaisitteko mieluummin olla morsiamen isän sijaisena? Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta pian kyllä on.
Tignonville sävähti ja kävi kalpeaksi. — Mitä te tarkoitatte? -— änkytti hän ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle tuntien nyt, kuinka kurja ja ala-arvoinen hänen asemansa oli. — Onko hän… nainut hänet? — jatkoi hän.
— Kas vaan, kas vaan! — huudahti rouva St. Lo voitonriemuisena. — Siinäpä se arka kohta olikin! Eikö ollutkin? — ja hän matki sopottaen ivallisesti: — Onko hän … nainut hänet? Ei, ei vielä, mutta hän nai hänet, siitä voitte olla varma. Kyllä hän nai hänet. Hän odottaa vain, kunnes saa käsiinsä papin. Tahtoisitteko kuulla, mitä hän sanoo? — jatkoi hän, leikkien nuorella miehellä kuten kissa hiirellä. — Eilen sain häneltä kirjeen. Ettekö halua kuulla, kuinka tervetullut olette hänen häihinsä? — Ja hän heilutteli paperipalasta toisen silmien edessä.
— Antakaa se tänne, — sanoi Tignonville.
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja salli hänen ottaa kirjelipun. — Sehän koskee teitä eikä minua, — sanoi hän. — Lukekaa, jos teitä huvittaa, ja pitäkää se, jos tahdotte. Serkku Hannibal ei tuhlaa liikoja sanoja.
Se oli totta, sillä paperi sisälsi ainoastaan tusinan tai viisitoista sanaa, ja nimikirjoituksen sijalla oli vain alkukirjain.
»Voin tarvita keropäätäsi huomenna iltapäivällä. Lähetä hänet ja
Tignonville, jos hän ilmestyy, suojelusjoukon saattamana. — H.»
— Arvaan kyllä, mihin hän pappia tarvitsee, — sanoi rouva St. Lo. — Ei ainakaan ripittääkseen itseään, sen voin taata. Pelkään, että siitä on pitkä aika, kun Hannibal luki rukousnauhansa helmiä.
Tignonville alkoi sadatella. — Soisinpa, että minä saisin häntä ripittää, — sähisi hän hampaittensa välistä.
Rouva St. Lo taputti käsiään riemastuneena. — Mutta senhän te voitte tehdä! — huudahti hän. — Tosiaankin! Siihen on vielä aikaa, sillä minunhan piti lähettää tänään enkä ole vielä lähettänyt. Tahdotteko olla keropää, joka ripittää taikka vihkii hänet? — ja hän nauroi hillittömästi.
— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin löylyttää häntä aika lailla.
Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja päästä entiseen asemaansa… Clotilden rinnalle?
— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!
— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta miksi en tarkoittaisi?
— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon ylläni munkkikaapu tai ei, niin…
— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?
Tignonville nyökkäsi.
— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St. Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia, herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on se teille vaarallista eikä jalopeuralle.
Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä tapahtuneekin. Mutta…
— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän masentuneen näköiseksi.
— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?
— Minuako?
Tignonville nyökäytti päätään.
Rouva St. Lo nauroi halveksivasti kimakkaa nauruaan.
— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei tappele naisten kanssa.