XI.
SOPIMUS.
Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on suurin.
Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään, johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa vieressä.
Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä, etsi hän häntä, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän… epäili ja väristen piiloutui vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä, mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.
— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!
— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?
— Sanoiko hän, ettei hän palaa?
— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen asti, sanoi hän.
— Ja sitten?
— Hän aikoo tuoda papin tullessaan, — vastasi rouva Carlat surullisesti.
— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.
Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä, että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta, joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.
Eikö siis voisi häneltä saada vielä muutakin? Pitempää lykkäystä, jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se, joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi? Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta, ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.
Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan häntä… mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.
Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat. Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu, hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki, kuten nyt tiedämme.
Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää — kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne, joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu katuja pitkin.
Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.
— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen, tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta; verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.
Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuuli hänen askeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli tulossa, oli jo ovella!
Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat, kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.
Hän sulki oven jälkeensä, mutta ei astunut sisemmälle.
— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän kutsuitte minua, eikö niin?
Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.
— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte pyörryttyäni.
— Entä sitten? — sanoi kreivi Tavannes pitäen toista tarkasti silmällä.
— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.
— Tarkoitatteko, että…jos siirtäisin vihkimisen tuonnemmaksi?
— Niin, monsieur.
— Se on mahdotonta.
— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.
— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.
— Miksi niin? — kysyi neiti itsepäisesti.
Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne vuoro voisi sattua… ensi yönä.
— Siis muutamat ovat pelastuneet? — huudahti neiti.
Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin, neiti, pari on pelastunut.
— Ketkä? Ketkä? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.
— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella, on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.
— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä, ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!
Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, — sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?
— Minulle se merkitsee paljon! — vastasi neiti kiivaasti.
Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.
Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut, niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut vaaraan ja menettänyt henkensä.
— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. — Hän… ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te lupasitte minulle hugenottipapin.
Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi saanut epäluuloonsa vahvistuksen.
— Taikka vihkimisen toimittaa katolinen pappi, — sanoi hän.
— Ei, vaan hugenottipappi.
— Jos sellainen on saatavissa. Muussa tapauksessa katolinen pappi.
— Ei, te sanoitte, että minä saan päättää, ja minä tahdon hugenottipapin! Juuri hugenottipapin! — huusi neiti kiivaasti. — Näyttäkää minulle herra de Tignonville elävänä ja tuokaa minun uskooni kuuluva pappi, niin pidän lupaukseni, herra de Tavannes. Siitä saatte olla varma. Muutoin en suostu.
— Te ette suostu? — huusi kreivi — Te ette suostu?
— En.
— Ette suostu naimisiin minun kanssani?
— En!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhu valtasi hänet, ja hän olisi mielellään kirkuen paennut. Kreivin silmien säihky ja kasvojen intohimoinen ilme ihan polttivat, ja aluksi voi melkein luulla, että hän hyökkäisi vastustajansa kimppuun ja paiskaisi maahan. Mutta vaikka naiset neidin takana pidättivät hengitystään, ei hän kääntänyt katsettaan kreivistä eikä osoittanut pelkoa; ja hän otaksui, että juuri siitä syystä kreivi hillitsi itsensä.
— Te ette suostu? — kertasi hän, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, että joku sillä tavoin saattoi vastustaa hänen tahtoaan, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan. — Te ette suostu? — ja toistettuaan tämän kolmannen kerran hän nauroi, mutta hänen naurunsa kuului kaamealta murinalta.
— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista, millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne, joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö, todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne… nainen? Tiedättekö, että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen pappi? — jatkoi hän kolkosti. — Mon Dieu, minä olen itsekin hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja määräätte ehtoja minulle! Te!
Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot, jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen, että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.
Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.
— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää minua… Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin luotatte?
Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt. Hän turvautui viimeiseen keinoon.
— Mihinkö luotan? — kuiskasi hän vapisevin huulin.
— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin te luotatte… kun uskallatte härnätä Tavannesia?
— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän lupaukseenne.
Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin, — ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä. Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa. Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään armoa kerettiläiselle!
— Sittenkin te pidätte sananne, — sanoi neiti rohkeasti.
Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.
— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette »jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan, onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten, kun teistä tulee vaimoni… jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?
Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla äänellä painaen päänsä alas.
— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne, arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun armahtavaisuuteni… rouvana.
— Siihen tyydyn, — kuiskasi neiti heikosti.
— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen. Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun, sopimuksen mukaan. Mutta sitten… rouva de Tavannes…
Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle, riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti hänen niskansa lumivalkoisena.
Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen. Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.
»Sitten, rouva de Tavannes!»