XII.
LOUVREN ETUSALISSA.
Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne koskevat rakastetun saavuttamista.
Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita, rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.
Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.
Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi —, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät syrjään.
On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.
Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita. Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.
Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen. Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.
Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa, että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset, että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi Louvrea kohti, että…
Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella, näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli, kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa, näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?
Kuolema julmimmassa muodossaan… ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi, kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.
Kreivi Hannibal pysähtyi katsomaan, kuka hän oli, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin, Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.
Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.
— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.
— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti, herra Nangay?
— Chatilloniin.
— Hauskalle asialle?
— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa! — lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.
Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden, näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.
— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat suju niinkuin pitäisi?
— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen. — Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään. Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä välitä ketä purevat.
— Nyt alan ymmärtää.
— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.
— Jotka eivät vielä ole saaneet hampaita! Hänpä oli viisas.
— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää…
Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.
— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen? Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?
— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreivi
Hannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.
— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!
Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja käärmemäisemmältä.
Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.
— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella? — aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut, kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää kirkkoa! Te, jotka…
— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko niin? Teettekö te sillä tapaa?
Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.
— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa pappi…
— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen veljenne.
— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin, mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin kanssa.
Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki kahdesti lattiaa.
— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se ei
ole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!
— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!
Kuulkaa… teidän veljenne…
— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.
— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään ei ollut selvällä päällä.
»Kaunis Margot, leikkiin käy, neitonen kaino…»
— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen? Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi hän kiroten.
— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.
— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte sen todistaa?
— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! — vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani…
— Älkää pilkatko pyhää! — huusi pappi.
— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa! Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa, sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.
— Kas, kas! — huusi marski de Tavannes, — sinä puhut hyvin, veli.
— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii koetukseksi.
Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? — sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?
Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä. Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman sävynsä.
— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.
— Te ette siis lähde? — sanoi kreivi Hannibal pilkallisesti.
— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.
— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te. Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!
Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat — Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta, Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen, ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.
Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat. Jos hän näin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen. Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin tuleva!»
Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.
— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire. Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin… edes kirkkoon? Kirkkoon, kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä, ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.
Kaarle kääntyi. — Vaietkaa, pilkkakirves! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Älkää kylväkö lisää katkeruuden siemeniä! Nyt jo — ja väristys puistatti hänen pitkää, honteloa vartaloaan — näen verta kaikkialla! Verta? Voi, hyvä Jumala, näenkö enää koskaan mitään muuta? Mutta nyt ei enää voi kääntyä takaisin. Tehtyä ei voi saada tekemättömäksi. Vai niin, te menette siis Bironin luo. Ja voitteko te, — jatkoi hän kääntyen synkkänä marski Tavannesin puoleen, — ottaa hänet mukaanne ja kertoa hänelle, mitä hänen tulee tietää.
— Se on jo tehty, sire! — huusi marski nikottaen. — Tule, veli!
Mutta kun molemmat olivat astuneet salin poikki hovimiesten nopeasti väistyessä heidän tieltään, kosketti marski Hannibalin hihaa.
— Sepä riippui hiuskarvasta, — kuiskasi hän; nähtävästi hän oli ollut selvempi kuin miltä näytti. — Pane mieleesi, ettei käy päinsä vastustaa pikku herraamme, kun hän saa kohtauksensa. Muista se ensi kerran varalle, taikka sinun käy hullummin, veli. Tällä kertaa selvisit asiasta loistavasti ja niistit tuota mustaa paholaista kerrassaan ihmeteltävällä tavalla. Mutta niin mieletön et aikone olla, että lähdet Bironin luo?
— Kyllä, — vastasi kreivi Hannibal kylmästi. — Minä lähden.
— Parempi olla lähtemättä! — vastasi marski. — On helpompi päästä sinne sisään kuin sieltä ulos… ehjin kurkuin! Oletko milloinkaan pyydystänyt villikissoja puun ontelosta? Ensiksi poikasia ja sitten emoa? Hyvä on, juuri sellaista siitä tulee! Kuule neuvoani, veli. Aja takaa Montgomeryä, jos sinua haluttaa, ratsasta Nancayn kanssa Chatilloniin, hän on juuri lähtemäisillään, mene Pariisista minne ikänä sinua haluttaa, mutta älä lähde sinne! Biron vihaa meitä, ainakin minua. Ja mitä kuninkaaseen tulee, unohtaa hän koko jutun viikon kuluttua, jos hän ei näe sinua pariin päivään.
Kreivi Hannibal pudisti päätään. — Ei, — sanoi hän, — minä lähden.
Marski tuijotti häneen hetken. — Lempo soikoon! — sanoi hän, — miksi? Et ainakaan kuninkaan mieliksi, sen näen. Mitä luulet sieltä saavasi, veli?
— Hugenottipapin, — vastasi Hannibal ystävällisesti. — Tarvitsen sellaisen, joka on hengissä, ja niitä on harvassa vapaina. Näin ollen minun täytyy lähteä häntä hakemaan.
— Ja kiskaisten miekankannikettaan paremmin kohdalle hän asteli pihan poikki portille ja hevostensa luo.
Marski palasi nauraen saliin ja kämmenellään reittään läjähyttäen törmäsi epähuomiossa yhteen erään ulospyrkivän kanssa.
— Mitä nyt? — huusi gasconjelainen kiivaasti, sillä tulija oli Chicot.
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — nikotti marski. Ja uudelleen läjähyttäen reittään hän taas purskahti nauruun.