XIII.
LÄHETTINÄ.
Siellä, missä Pariisin vanha valli, josta ei enää ole merkkiäkään jäljellä, kulki idästä virran pohjoista rantaa kohden, oli tähän aikaan Seinen ja vallin välisessä kulmauksessa St. Pol-kadun takana oleva alue sen ajan häiriöitä kuvaavassa tilassa. Aivan vedenrajassa synkkä vanha St. Polin palatsi, hullun kuninkaan Kaarle kuudennen ja hänen turmeltuneen puolisonsa Isabeau de Bavièren muinainen asunto, levitteli sammaltuneiden esipihojensa ja sortuneiden pylväskäytäviensä sokkeloita, kolkkona muistopatsaana gotiikan päiviltä, jotka olivat Ranskasta häviämässä. Sen avarat puistikot ja hämärät lehtimajat täyttivät virran ja St. Antoine-kadun välisen koko alueen. Ja pohjoispuolella, Bastiljin kahdeksan suuren tornin varjossa, joista neljä ikäänkuin katsoi ulospäin ehkäistäkseen vieraan tuloa ja neljä sisäänpäin hillitäkseen kaupunkia, oli toinen palatsi, alkaen sieltä, minne St. Pol päättyi, jatkamassa rappeutumisen aluetta kaupungin valliin asti.
Tämä toinen palatsi, eriskummainen, sekava ryhmä pieniä harjatorneja, teräviä huippuja ja päätyjä, oli nimeltään Hotel des Tournelles, joka samaten kuin naapurinsakin muistuttaen Englannin vallan aikoja oli ollut käskynhaltija Bedfordin hallitustalona. Sitten se oli noin sata vuotta ollut Ranskan kuninkaitten kaupunkiasuntona, mutta kun Henrik II oli linnan turnajaiskentällä saanut surmansa juuri saman Montgomeryn keihäästä, joka nyt henkensä kaupalla pakeni Guiseä, ei hänen leskensä siellä enää viihtynyt. Katariina de Medici, hänen poikansa ja hovinsa olivat sen hylänneet, ja nyt sen puutarhat olivat jo villiintyneet sotkuisiksi metsäpuistoiksi, katot vuotivat, rotat leikkivät siellä, missä kuninkaat olivat nukkuneet, ja rappeutuminen edistyi hiljakseen. Toisinaan kuiskailtiin, että Ludvig yhdennentoista synkkä haamu kummitteli sen autioissa suojissa.
Virran ja vallin sisäkulmauksessa oli asehuone, jonka näiden hylättyjen linnojen rappiolle jääneet pihat ja ympärysmuurit eristivät muusta Pariisista. Muutamia vuosia aikaisemmin oli erään ruutitehtaan räjähdys hävittänyt sen suureksi osaksi, mutta nyt se oli melkein kokonaan uusi, ja kun sillä oli edessään turvana Seine Billyn torniraunioihin asti ja toisaalta Bastilji oli sitä lähellä, pidettiin sitä yhtenä »Pariisin avaimia». Se oli tykistön päällikön hallussa, ja sen vallien sisäpuolelta oli herra de Biron, joka oli valtiollisilta mielipiteiltään hugenotti, joskaan ei uskoltaan, ja tähän aikaan siinä toimessa, etsinyt turvaa ensi hälytyksen kuultuaan. Pitkin päivää hän oli päästänyt sisään joukon pakolaisia, joiden rohkeus tai hyvä onni oli toimittanut heidät asehuoneen portille. Illan hämärtyessä, sellaisen teurastuksen jälkeen, jollaista ei tämä onneton kaupunki ollut nähnyt sitten Armagnacien suuren verilöylyn sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin, ilmaisivat sytyttimien hohde hämärän lävitse ja vahtien kumeat askeleet, että yhä vielä oli Pariisissa sellainen paikka, jossa kuninkaan käskyllä ei ollut valtaa.
Vastakohtana kaupungin epäjärjestykseen oli täällä kuolemanhiljaista, niin kammottavan äänetöntä, että pelkuri varmaankin olisi pysähtynyt epäröimään, ennenkuin sitä lähestyi. Mutta se tuntematon mies, joka illan suussa ratsasti katua pitkin asehuoneen porttia kohden, ainoan palvelijan juostessa hänen vierellään jalustimesta kiinni pitäen, nyökkäsi vain kolean hyväksyvästi näille toimenpiteille. Likemmäksi päästyään hän loi puolelle ja toiselle tarkkaavia katseita eikä seisahtunut, ennenkuin käheä ääni vaati häntä pysähtymään hänen ehdittyään kuuden hevosenpituuden päähän asesäiliön portista. Silloin hän pidätti hevostaan ja korottaen ääntään kysyi selvästi herra de Bironia.
— Menkää, — sanoi hän käskevästi, — ilmoittamaan suurmestarille, että täällä on kuninkaan lähetti, joka tahtoo puhua hänen kanssaan.
— Ranskan kuninkaanko? — kysyi portilla oleva upseeri.
— Tietysti! Onko muka useampia kuin yksi kuningas Ranskassa?
Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin. Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.
— Varokaa, herra! — kuiskasi hän. — He tähtäävät meihin!
Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?
— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan lähetti.
— Oletteko yksin?
— Tulen yksinäni sisään.
Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! — ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta, ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa, kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.
Ensi hetkellä valo häikäisi häntä, mutta vartijat puolestaan eivät olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä, kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet, kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.
Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! — sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää minut heti herra de Bironin luo!
Mutta luutnantti, joka pelkäsi miehiään, katseli häntä epäröiden.
— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de Bironia. Ensiksi teidän nimenne.
Vieras tarttui äkillisellä liikkeellä upseerin ranteeseen.
— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella. Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän minun luokseni!
Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan… miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin? Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat. Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.
Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.
Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä, kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä, joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua, luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille, pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla, käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien kokoontumista Pariisiin… ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.
— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur, mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, — Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun sillalle.
— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli, että hän hymyili naamionsa takana.
Bironin kasvojen ilme muuttui. — Luulen teitä, — sanoi hän terävästi, — siksi, jonka merkin minulle lähetitte.
— Viisaimmatkin erehtyvät toisinaan, — vastasi toinen naurahtaen hiljaa. Ja hän riisui naamionsa.
Ritarikunnan suurmestari peräytyi askeleen, ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta.
— Herra de Tavannesko? — huudahti hän, ja hän vaikeni hetkeksi sulasta hämmästyksestä. Sitten lyöden kämmenensä pöytään hän kysyi: — Mitä tämä petos merkitsee?
— Asia on aivan yksinkertainen, — vastasi Tavannes levollisesti. — Ja kuitenkin, kuten juuri äsken sanoitte, olisin tuskin ilman sitä päässyt luoksenne. Ja minun täytyi päästä luoksenne. Ei, herra de Biron, — lisäsi hän nähdessään Bironin raivoissaan tarttuvan vieressään pöydällä olevaan kelloon, —sillä tavoin ette voi saada tehtyä tekemättömäksi.
— Voin ainakin luovuttaa teidät, — vastasi suurmestari kiivaasti, — niille, jotka menettelevät kanssanne, niinkuin te olette menetellyt meidän omaistemme kanssa.
— Siitä teille ei tule mitään hyötyä, — vastasi kreivi Hannibal maltillisesti, — sillä kuulkaapa, suurmestari, minä tulen kuninkaan puolesta. Jos soditte häntä vastaan ja pidätte hänen linnoitustaan hallussanne ihan hänen nenänsä edessä, olen minä hänen lähettinsä ja hänen kaikkeinpyhimpänsä. Jos teidän välillänne on rauha ja te määräätte täällä hänen tahdostaan, niin olen hänen palvelijansa ja siis myöskin turvassa.
— Rauhassa ja turvassa? — huusi Biron vihasta vapisevalla äänellä. — Ja ovatko ne rauhassa ja turvassa, jotka tulivat tänne luottaen hänen sanaansa, jotka makasivat hänen palatsissaan ja nukkuivat hänen vuoteissaan? Missä he ovat, ja mitä on heille tapahtunut, kun te uskallatte vedota kansainväliseen lakiin taikka hän Bironin uskollisuuteen? Kuinka te uskallatte ärsyttää minua, te, jonka veli tänään usutti tämän kehnon kaupungin koiria Ranskan jaloimpien kimppuun, joka olette liittoutunut ulkomaisen joukkion kanssa tehdäksenne sellaisen työn, että maamme siitä haisee maailman sieraimissa vielä sitten, kun me jo olemme tomuna? Te tulette tänne puhumaan rauhasta ja turvallisuudesta! Herra de Tavannes, — ja hän iski kämmenellään pöytään, — te olette rohkea mies. Minä tiedän, miksi kuningas tahtoi lähettää juuri teidät, mutta en tiedä, miksi te tahdoitte tulla.
— Kerron sen teille myöhemmin, — vastasi kreivi Hannibal tyynesti. —
Sillä ensiksikin kuninkaan asia. Viestini on lyhyt, herra de Biron.
Haluatteko pitää tasapainoa Ranskassa?
— Keiden välillä? — kysyi Biron ylenkatseellisesti.
— Lotringilaisten ja hugenottien.
Ritarikunnan suurmestari rypisti otsaansa tuimana. — Olen toiminut välittäjänä yhden kerran liikaa, — murisi hän.
— Nyt ei tarvitse mennä välittämään, vaan pitää tasapainoa, — vastasi Tavannes levollisesti. Tässä on puhe vain… mutta asiasta toiseen, onko teillä halua, herra de Biron, ruveta Rochellen kuvernööriksi? Kuningas tahtoo, tänään rangaistuansa, osoittaa ankaruuden jälkeen lempeyttä, kuten viisaan hallitsijan tulee. Ja rauhoittaakseen rochellelaisten mieliä hän tahtoisi antaa heille vallanpitäjän, joka on heille mieluinen ja myös uskollinen hänen majesteetilleen… taikka muuten syntyy sota. Sellainen mies tulee siinä asemassa olemaan koko kuningaskunnan herrana, sillä hänellä on Janus-temppelin avaimet, ja hänen pidättäessään tai hellittäessään merikarhunsa on Ranskassa rauha tai sota.
— Tuleeko kaikki tuo kuninkaan suusta? — kysyi Biron ivallisesti. Mutta hänen mielen kuohunsa oli asettunut. Hän oli käynyt miettiväiseksi, epäluuloiseksi, ja katseli toista niin tarkasti kuin olisi tahtonut lukea hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
— Tarjous on hänen, mietteet minun, — vastasi Tavannes kuivasti. — Sallikaa minun lisätä vielä yksi. Amiraali on kuollut, Navarran kuningas ja Condén prinssi ovat vankina. Kuka nyt pitää tasapainoa italialaisia ja Guisejä vastaan? Ritarikunnan suurmestari, jos hän on viisas ja tyytyy säätämään Ranskalle lakia Rochellen linnoituksesta.
Biron tuijotti puhujaa kummastellen hänen suorasukaisuuttaan.
— Te olette rohkea mies, — huudahti hän vihdoin. — Mutta timeo Danaos et dona ferentes [pelkään danaolaisia, vaikka lahjojakin tuovat. Suom.], — jatkoi hän katkerasti. — Te tarjoatte liian paljon.
— Tarjous on kuninkaan.
— Ja ehdot? Hinta?
— Että pysytte alallanne, herra de Biron.
— Täälläkö?
— Niin, täällä. Ettekä liian julkisesti vastusta kuninkaan tahtoa.
Siinä kaikki.
Suurmestari näytti ällistyneeltä. — En luovuta ketään, — sanoi hän. —
En ketään! — Olkoon se asia selvä.
— Kuningas ei vaadi kenenkään luovutusta.
Syntyi vaitiolo. Sitten Biron kysyi: — Tietääkö herra de Guise tästä tarjouksesta? — ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän vihasi Guisejä ja he vihasivat häntä, siinä kohdassa hän oli hugenotti.
— Hän on lähtenyt kauas tänään, — vastasi kreivi Hannibal kuivasti.
— Ja jos siitä ei ole pahempia seurauksia, voi hän olla tyytyväinen.
Rouva Katariinalla on tästä tieto.
Biron oli selvillä siitä, että marski Tavannes oli leskikuningattaresta riippuvainen, ja hän kohautti olkapäitään.
— Niin, tämähän näyttää rouva Katariinan valtiotaidolta, — mutisi hän, — hänen tapaiseltaan! — Ja viitaten vierastaan istuutumaan vaatepäällystäiselle arkulle seinän viereen hän itse istui tuoliin pöydän ääreen ja mietti hetkisen otsa rypyssä, uneksivin silmin. Hetken kuluttua hän naurahti katkerasti. — Te olette sytyttäneet roihun, — sanoi hän, — ja toivotte nyt, että minä sen sammuttaisin.
— Toivomme, että estätte sitä leviämästä.
— Te olette tehneet teon, ja nyt teitä kauhistuttaa, kun pitäisi maksaa veren hinta. Sepä se, vai mitä?
— Haluamme mieluimmin maksaa sen herra de Bironille, — vastasi kreivi
Hannibal kohteliaasti.
Jälleen suurmestari vaikeni hetkeksi. Vihdoin hän katsahti Tavannesiin, ja hänen katseensa oli läpitunkeva kuin teräs.
— Mitä tässä takana piilee? — ärähti hän. — Sanokaa, mies, mitä?
— Jos siinä on jotakin takana, niin minä en siitä tiedä, — vastasi
Tavannes varmasti.
Bironin tuikea katse herposi. — Mutta sanoittehan, että teillä oli muuan tarkoitus, — huomautti hän.
— Minulla olikin, tullessani lähettinä.
— Mikä se oli?
— Tarkoitukseniko? Päästä selville kahdesta seikasta.
— Mainitkaa ensimmäinen, tehkää niin hyvin. — Biron työnsi puhuessaan hiukan leukaansa ulospäin.
— Onko täällä asehuoneessa eräs herra de Tignonville, poitoulainen aatelismies?
— Ei ole, — vastasi Biron lyhyesti. — Entä toinen seikka?
— Onko täällä joku hugenottipappi?
— Ei ole. Jos olisikin, en luovuttaisi, — lisäsi Biron varmasti.
Tavannes kohautti olkapäitään. — Minä tarvitsen sellaista pappia, — sanoi hän huolettomasti, — mutta hänelle ei siitä koituisi vahinkoa.
— Mitä varten?
— Vihkimään minut.
Toinen tuijotti häneen. — Mutta tehän olette katolilainen, — sanoi hän.
— Mutta morsiameni on hugenotti, — vastasi Tavannes.
Suurmestari ei yrittänytkään salata hämmästystään.
— Ja hän pitää siitä kiinni? — huudahti hän. — Tänään?
— Hän pitää siitä kiinni. Tänäänkin.
— Tänäänkin? Nom de Dieu! Tänään! No niin, — ja hän pyrki syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä…
— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti pöydältä naamionsa.
Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa kelloa.
— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.
— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät, mitä hänelle on tehtävä.
Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua hän sanoi totisella, matalalla äänellä:
— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä säihkyivät naamion aukoista.
— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa, että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea kohti.
Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton, lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja seurasi ääneti upseeria huoneesta.
Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä. Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään, saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä. Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.
Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava; seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla, ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän akkunaa luutnantti nauroi.
— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.
— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —
Virtako?
— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta, pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt, ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut edellisen päälle ja tarrautunut siihen.
Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa, mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.