XIV.
LIIAN LYHYT LUSIKKA.
Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta vailla olevalle reunalle katsoi ulos.
Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä. Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St. Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.
Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä, mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta, ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan lyhdyn valoa.
Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin. Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat. Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen, vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut Pariisissa valloilleen.
Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää, vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.
Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja: pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac istui odottamassa huomispäivää… Tignonvilleä, hugenottipappia, vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja; vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot valmiina torjumaan hyökkäyksen.
Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia, joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut. Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen! Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan, kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!
Miksi hän oli mennyt tällaiseen satimeen? Niin, miksi todella? Hän asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas, mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa, mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut olivat kituneet kuolemaansa saakka.
Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön, ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin kuluttua nukuksissa.
Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.
Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä, jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut? Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.
Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen, että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä. Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä, Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.
Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli alaspäin.
Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä, miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen, noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.
Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään — hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä. Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon, mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon, leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.
Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli heillä esteenä.
Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» — ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti heidät hetkiseksi.
— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen asettaan. — Saatte minuutin aikaa!
— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —
Olkaa valmis!
— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun he huutaen myönsivät, vastasi hän:
— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten, jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti kädessään olevaa paperiliuskaa.
Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!
Lukekaa rukouksenne!
Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla — ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.
— Hei, minä otan sen! — huusi hän. — Antakaa se tänne!
— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.
Miehen naapuri laski kätensä pidättävästi hänen olkapäälleen.
— Ja marski Tavannes maksaa sinulle kalliisti, — sanoi hän.
Mutta Maudron, se mies, joka oli tarjoutunut, pudisti käden olaitaan.
— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin, minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.
— Vannotteko?
Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.
— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. — Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän ystävillennekin.
Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä, ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän ympäri hänen luokseen.
Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta, johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi. Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän, mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on täpärällä!
Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui, tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti, jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.
Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen, samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.
Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun, mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava, mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn, joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.
Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti. Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään nurkan taakse.
Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut. Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet. Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin, tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.
Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan Montfauconilla!